Täytyy sanoa, että tähän osaan olen erityisen tyytyväinen, ja toivonpa, että yllätytte tuolla osan keskivaiheilla, kun siirrymme vähän kirkkaampiin maisemiin. ;) Tuntuu vain, että tämä Sadepäivä on jo mennyt arvaamaan mitä tapahtuu ja kuka tämä ruskeahiuksinen naishenkilö oikein onkaan. Ei se mitään, ei se mitään, mutta kerrotaanpa nyt tässä osassa muillekin, mitä oikein tapahtuu. Ja lupaan teille osan lopussa riidan ja romantiikkaa. ;)

 One Republic - All The Right Moves
Avaa uuteen välilehteen.

 

"Minä voin kertoa, minkä takia annat Rachellen minulle", Molly sanoi ystävällisesti. "Katsos, hänellä ei ole voimia kuten minulla ja Alecilla." Vaaleahiuksinen mies vaihtoi levottomasti painoa jalalta toiselle.

"Katsohan Rachellea", Molly sanoi ja koukisti polviaan itsekin katsoen itsekin pikkusiskoaan, "ja sano, mitä sinä oikein hänessä näet."

"Näen Chantal Corleonen kasvonpiirteet, samoin sen viidennen ylijumalan kasvonpiirteitä hänessä on. Rachelle on takuuvarmasti Corleone, ja hänellä on silloin myös jonkinlaisia voimia. Voimia, jotka minä ottaisin kernaasti omaankin sukuuni", mies vastasi ja tarkasteli samalla Rachellea yrittäen keksiä, mistä Molly oli oikein vihjannut.

"Tiedätkö, äiti on naimisissa ihmisen, siis ihan oikean ihmisen, ei-taikavoimattoman olennon kanssa. Silloin se merkitsee sitä, että kaikille Corleoneille ei ilmaannu voimia. Katso Rachellen silmiä", Molly ohjasi.

"Näytähän silmiäsi vähän, Rachelle. Katsotaan, mistä siskosi oikein höpisee", mies loruili pienelle tytölle, joka nosti varovasti päätään ja hymyili hurmaavasti.

"Mutta, mutta... Ei voi olla, ei tämä ole mahdollista", mies tyrmistyi, kun näki Rachellen silmät, "hänen silmänsähän ovat tavalliset!"

"Sitähän minä sinulle selitin", Molly kertoi avuliaasti, "jopa yksi äidin sisaruksista jäi ilman taikavoimia, ja sillä sisaruksella oli äidin mukaan aivan normaalit silmät."

"Tietenkään hänellä ei ole taikavoimia. Kyllä minä hänen isosiskonaan tietäisin, jos hänellä olisi voimia", Molly sanoi lempeästi ja ojensi toista kättään koskettaakseen pikkusiskoaan. "Laskisitko hänet nyt maahan?"

Tapahtumien ajan pimennossa ollut Clarissa hymyili itsekseen. Ei hän oikeasti ollut halunnut antaa Rachellea Andreakselle, mutta rakkaudesta sitä tekee melkein mitä vain. Jopa vasten tahtoaankin. Jopa uhkailujen kanssa. "Niin sitä pitää, Andreas", Clarissa sanoi huomaamattaan ääneen.

"Hyvä on. Minä lasken hänet alas", Andreakseksi nimetty mies huokaisi, "ja peräännyn sitten muutaman askelen verran."

"Oli erittäin mukava tavata sinut, Rachelle. Tulemme tapaamaan vielä, älä huoli", Andreas sanoi kohteliaasti. Kuului pehmeä tömähdys, kun Rachelle laskettiin kylmälle kiviselle sillan lattialle.

Andreaksen peräännyttyä muutaman askelen verran Molly syöksähti Rachellen eteen ja polvistui suojelevasti pikkusiskonsa eteen. Rachelle hieroi pieniä käsiään yhteen ja tarkkaili sisartaan. Hän ei ollut kuunnellut ollenkaan, mistä isosisko ja tämä vaaleahiuksinen mies olivat puhuneet. Hän tiesi kuitenkin sen, että hän pääsisi kotiin.

"Nyt olet turvassa, Rachelle-pieni", Molly kuiskasi sisarensa korvaan. Hän kääntyi Rachelle sylissään, kun kuuli takaa miehen äänen puhuvan jollekulle.

"No, Clarissa. Taisit sitten erehtyä siinä suhteessa, että Rachellella olisi taikavoimia. Ei se mitään, olen minäkin erehtynyt asioissa. Hyvin... inhimillistä, sanoisinko."

"Mutta minä, minä..." Sanat juuttuivat Andreaksen kurkkuun. "Minä tahdon, että lähdet mukaani Ruotsiin, Clarissa. Tahdon sitä enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa."

"Voi Andreas", Clarissa huokaisi onnellisena.

"Sinusta tulee minun kuningattareni. Ei, vaan minun koko sukuni kuningatar. Kerroinko jo, että olen kuningas? Tai oikeastaan johtaja, mutta kaipa se on täysin sama asia..."

Andreas otti Clarissaa käsistä kiinni. "Otan sinut mukaani Ruotsiin. Minun täytyy koskettaa sinua, jotta siirtyisit mukanani", hän selitti. Vihreänkeltaiset valonsäteet ilmestyivät siinä samassa.

Valonsäteet kasvoivat yhä suuremmiksi ja suuremmiksi ja koko silta kylpi valonsäteissä. Ennen kuin Molly ehti tajuta mitä tapahtui, Andreas ja Clarissa katosivat.

Molly katsoi kunnolla ympärilleen. Silta ja koko muu puisto olivat säilyneet koskemattomina. Missään ei näkynyt elonmerkkiäkään. Ei Clarissaa eikä Andreasta.

Rachelle ei ollut ymmärtänyt tapahtumasta mitään ja hän painoi päänsä Mollyn rintaan. "Mihin Clarissa-täti meni?" hän kysyi.

"Clarissa-täti ei tule kotiin vähään aikaan", Molly rauhoitteli pikkusiskoaan, "mutta me menemme kotiin äidin mieliksi."

~ ~ ~

Kello oli kahdeksan lauantaiaamuna ja 17-vuotias Molly oli sikeässä unessa. Hän näki vieläkin silloin tällöin painajaisia kolmen vuoden takaisesta Rachellen pelastusoperaatiosta, mutta ne olivat vähentyneet huomattavasti.

Alakerrasta alkoi kuulua kolahduksia ja herkkäuninen Molly heräsi välittömästi. Viime öinen uni oli ollut hyvin valaiseva. Hän oli vihdoin ymmärtänyt, mikä hänen voimansa oikein oli. Voima, jonka hän oli keksinyt ennen äitiään. Hän osasi kiertää ihmiset pikkusormensa ympärille ja taivuttaa heidät tahtoonsa. Tämä tehosi varsinkin miespuolisiin henkilöihin. Hän oli tämän voiman avulla saanut Rachellen Andreakselta kolme vuotta sitten. Molly hypähti seisaalleen ja riensi vaatekaapille etsimään jotain päällepantavaa.

Saatuaan vaatteet päälle hän hyppelehti peilin juokse. Peili huurtui hieman, kun hän hengitti lasiin. Samantien hän yökkäsi. "Henkeni haisee ihan valkosipulilta", Molly tuskastui, "ei olisi pitänyt syödä eilen valkosipulileipää."

Molly sipaisi silmämeikit kasvoilleen ja tarkasteli lopputulosta peilistä tarkalla näöllään. Hän näkisi, jos jokin olisi pielessä. Lopputulos oli kuitenkin täydellinen.

Saavuttuaan alakertaan hän tapasi hymyilevän äitinsä. "Molly, naapuriimme on juuri muuttanut toinen perhe, Jardinit. Heillä on ainakin samanikäinen tytär kuin sinäkin. Voisit mennä tervehtimään heitä."

"Mutta äiti, enhän minä vielä voi mennä. Kellohan on vasta puoli yhdeksän. Ei varmasti ole mukavaa, jos menen pimpottamaan heidän ovikelloaan ennen yhdeksää."

"En minä tarkoittanutkaan, että menisit juuri nyt. On lauantai, ja sinulla on koko päivä aikaa", Chantal sanoi iloisesti.

"Menen vaikka parin tunnin päästä", Molly lupasi, "mutta juuri nyt tahdon aamupalaa. Aion jollain ilveellä saada pois tämän valkosipulinhajuisen hengitykseni."

~ ~ ~

Viisitoista vaille kaksitoista Molly asteli Jardinien talon pihakivetystä rappusille. Hänen jalkansa tapasivat puiset portaat. Hän katseli ympärilleen ja arvioi pihaa. Ainakin perheellä oli hyvä maku pensaiden ja kukkaistutusten suhteen.

Molly pimpotti ovikelloa. Kuului korkea, helisevä ääni ja sisältä kuului vaimeasti: "Tullaan!" Molly kuuli juoksuaskelten ääniä.

Oven avasi Mollya hieman pidempi mustahiuksinen tyttö, jolla oli upea eksoottisvaikutteinen iho ja tummahkot silmät. "Hei, olen Molly", Molly tervehti.

"Minä olen Anita Jardin", tyttö vastasi hymyillen.

"Jardin? Oletko kotoisin Ranskasta?" Molly kysyi ja taivutti päätään taaksepäin. "Olen kuullut kerran eräästä ranskalaisesta kosmetiikkafirmasta, joka on nimeltään Jardin."

"Kyllä vain. Isäni omistaa kyseisen kosmetiikkafirman. Äiti halusi muuttaa takaisin Yhdysvaltoihin, joten minä lähdin mukaan. Isoveli tulee parin viikon kuluttua. Hän ei pääse lähtemään aikaisemmin, koska isä pitää hänet töissä."

"Ajatella! Naapurissamme asuvat itse Jardinit!" Molly huokaisi innostuksesta. "Mutta olemme mekin kuuluisia. Corleonet tunnetaan Italiassa hyvin. Oikeastaan turhankin hyvin..."

"Kuulutko sinä siihen mafiaperheeseen? Ranskassa näytettiin kerran ohjelmaa, jossa kerrottiin Don Corleonesta", Anita kuulosti uteliaalta.

"Ei, en kuulu niihin Corleoneihin. Olemme toista sukuhaaraa", Molly vastasi typertyneenä.

"Niin, etpä tietenkään", Anita sanoi, "ajattelin vain sukunimestäsi... Mutta maailmaanhan mahtuu useita Corleoneja, eivätkä kaikki ole sukua niille mafiosoille."

"Etkä sinä edes näytä mafiosolta. Nuo sinun silmäsi ovat niin erikoiset, että toivoisin itsekin omaavani tuollaiset. Niin kaunis sininen väri", Anita jatkoi ja väläytti loistavan hymyn.

"Sanoitko sinä... Kehuitko juuri äsken silmiäni? Kaikki ovat aina haukkuneet silmiäni oudoiksi ja erilaisiksi", Molly mykistyi.

"Kyllä minusta pidetään koulussa luonteeni takia, mutta kaikki ovat aina alkaneet tuijottaa silmiäni. He eivät ole huomanneet mitään muuta minusta ennen kuin ovat tutustuneet lähemmin." Molly suoristautui täyteen pituuteensa.

"Älä loukkaannu. Minusta sinun silmäsi ovat erikoiset, mutta hyvin kauniit..."

~ ~ ~

Katrineholm, Ruotsi

Katrineholmissa sijaitsee suuri, massiivinen, suorastaan keisarillinen, kartano. Rakennus oli varmasti vuosisatoja vanha.

"Meillä on teille asiaa, arvoisat valtiaamme", vaimea naisääni sanoi juhlasalissa.

Valtaistuimella istuva kaunis ruskeahiuksinen nainen nojautui kiinnostuneena eteenpäin. Hänen vaaleahiuksinen pelottavan hurmaava henkivartijansa kääntyi tulijoihin päin eikä näyttänyt ollenkaan uhkaavalta. Päinvastoin. Kuningattaren henkivartijan rooliin kuului, että tämä näytti mahdollisimman vaarattomalta, jotta pystyisi tarvittaessa yllättämään mahdolliset uhkailijat.

Toisella valtaistuimella istui puolestaan henkeäsalpaavan komea vaaleahiuksinen mies. Hänelläkin oli oma henkivartijansa, miekkaa kantava mies, joka arpineen vaikutti puolestaan kuningattaren henkivartijan vastakohdalta. Kuningas itse katsoi tulijoita hänkin hyvin kiinnostuneena. "Kertokaa asianne", hän sanoi.

Kuningas oli Andreas Svensson. Hän oli mennyt naimisiin Clarissa Rayn kanssa, joka on nykyiseltä nimeltään Clarissa Svensson. Svenssonien suvussa kuninkaaksi valittavaksi tuleminen oli vain muodollista, heillä ei ollut mitään rajattomaa valtaa. He pitivät huolen siitä, että kaikki pysyivät tyytyväisinä. Andreas ja Clarissa olivat vaatimalla vaatineet, että heitä kutsuttaisiin omilla nimillään, kaikki teitittely oli turhaa. Andreas tuijotti vieläkin herkeämättä edessään seisovaa pariskuntaa odottaen heidän sanovan asiansa.

"Kiitos, rakas veli", kaunis vaaleahiuksinen nainen sanoi ja laittoi silmänsä hetkeksi kiinni kasatakseen ajatuksensa. Hänen kaulassaan oli kultainen kaulakoru, joka oli kaikilla Svenssonien maagikkosukuun kuuluvilla naisilla.

"Kulta, mieti vain rauhassa", naisen vieressä seisova mies sanoi ja katsoi Andreasta hivenen huolestuneena.

"Andreas, olen saanut näyn. Tahtoisin mielelläni näyttää sen sinulle ja muillekin huoneessa olijoille. Veljenäni tiedät, että näkyni pitävät oikeastaan aina paikkansa." Nainen tuijotti valtaistuimella istuvaa veljeään herkeämättä.

Pariskunta vaihtoi lennossa paikkaa ja he painoivat kätensä yhteen. Heidän käsistään lähti kirkkaita valonsäteitä.

"Hmmm", Clarissa sanoi ja katsoi tapahtumaa yhä kiinnostuneena. Hän painoi violetin viuhkansa itseään vasten, jotta näkisi kunnolla.

Siinä samassa kuningasparin henkivartijat loikkasivat heidän eteensä. Andreaksen henkivartija piti tappavan taikamiekkansa valmiina ja Clarissan henkivartija ärähti äänellä, jonka ei olisi uskonut kuuluvan tuolle henkeäsalpaavan kauniille olennolle. Naisen kädestä tuli sininen valopallo, jolla hän tarvittaessa suojaisi kuningattarensa.

Käsistä lähtevät valonsäteet tulivat yhä kirkkaammiksi. "Kerromme näkyni tällä tavoin", nainen selitti.
 

Viisi minuuttia myöhemmin.

 

Andreaksen henkivartija ärähti näkemälleen ja varoittamatta hänen vasemmasta kädestään purkautui valopallo. "Otahan rauhallisesti, Emil. Tiedän, että sinäkin tahdot kuulla", Andreas kehotti rauhallisesti syvällä äänellään.

"Uskotko sinä näkemääsi, Clarissa?", naishenkivartija tiukkasi valtiattareltaan. Clarissa käänsi hämmästyneenä katseensa henkivartijaansa päin.

"Miksi en uskoisi?"

Henkivartijan suupielet kääntyivät hymyyn. "Koska lapsikin tietää, että Charlotte osaa peukaloida näkyjään. Hän on saattanut nähdä toista ja hän näyttääkin meille tämän."

"Nyt riittää, Victoria", Clarissa sanoi lempeästi, mutta tiukasti. "Minä uskon Charlotten perin mielenkiintoiseen näkyyn enkä näe mitään syytä, miksi sinä et uskoisi."

Charlotten aviomies syöksähti vaimonsa kylkeen kiinni. "Clarissa, laita tuo verenhimoinen henkivartijasi kuriin!"

"Rauhoitu, Jesper", Charlotte sanoi heleällä äänellään. Hänen katseensa kääntyi ylöspäin ja hän tuijotti hetken tyhjyyteen. "Ei Victoria pahaa tarkoittanut. Hän on vain huolissaan vartioitavastaan. Se on täysin ymmärrettävää."

"Näky oli mielenkiintoinen", Andreas mutisi ja käänsi katseensa suureen kasviin. "Näyttää siltä, että Corleonet saavat kuudennen ylijumalan. Näystä ei käynyt selville, milloin tämä valitettava asia tapahtuu. Nainen oli kuitenkin hyvin kaunis, mustahiuksinen ja hänellä olivat huomattavat voimat. Mitä kaikkea me tekisimmekään noilla voimilla... Mikä tämän nuoren naisen nimi oli?"

"Minäkin tahtoisin tietää enemmän tästä henkeäsalpaavan kauniista mustahiuksisesta nuoresta naisesta. Näyssä hän oli matkalla linnoitukseen ja hänen täytyi näyttää itsensä todellisessa hahmossaan ja voimissaan, jotta hän pääsisi sisään."

"Naisen nimeä en valitettavasti tiedä. Siitä en näyssäni saanut selvää", Charlotte pahoitteli, "mutta tämä linnoitus oli Coltraire. Ylijumalathan asuvat Coltrairessa - paitsi tämä Zafrina - joten tietenkin hän oli matkalla sinne. Olen kerran käynyt Italiassa, kerran kymmeniä vuosia sitten. Näin Coltrairen hulppean linnoituksen jo kaukaa."

"Eli siis et tiedä tämän naisen nimeä etkä aikaa jolloin tämä tapahtuu? Mikä näkyjennäkijä sinä sitten oikein olet?" Victoria sanoi ivallisesti.

"Ei kukaan näkyjä näkevä tiedä tarkasti näyn ajankohtaa, Victoria!" Charlotte kivahti. "Olisi kiva nähdä, kun sinä yrität."

~ ~ ~

"Molly, tulin ehdottamaan sinulle, että lähtisimme kahvilaan parin viikon päästä, kun veljeni tulee Ranskasta", Anita huudahti.

"Kahvilaan? Veljesi kanssa? Kun hän tulee Ranskasta?" Mollya hymyilytti ajatus siitä, että Anita raahaisi isoveljensä kuuntelemaan tyttöjen juttuja.

"Niin! Michael ei tunne vielä ketään täältä, ja ajattelin että hänestä tällainen olisi mukavaa. Hän on odottanut pääsevänsä pois isän käskyvallasta, ja tämä varmaan olisi mieluisaa."

"No mikäpä siinä", Molly suostui. "Siis kahden viikon kuluttua? Äidistäsi mahtaa olla mukavaa saada Michael luokseen."

"Tarkalleen ottaen 19-vuotias veljeni muuttaa omaan asuntoonsa. Jardinin perheen täysi-ikäisenä jäsenenä hän saa käyttää oman omaisuutensa mihin haluaa. Niin, eikä hän näytä sitten ollenkaan minulta. Hän on perinyt kokonaan isäni ulkonäön. Nähdään huomenna koulussa, nyt minun täytyy mennä tekemään illallista." Molly kuuli oven kolahtavan, kun Anita oli jo matkalla kotiinsa.

"Äiti, menen sitten kahden viikon päästä Anitan ja Michaelin kanssa kahville siihen uuteen paikkaan, mikä aukesi muutama päivä sitten", Molly kertoi äidille suunnitelmistaan.

"Ja kukas tämä Michael on?" Chantal oli hyvin tarkkakorvainen, kun tytär puhui pojista.

"Michael on vain Anitan isoveli. Se kahvilareissu on tavallaan tervetulotoivotus hänelle, ymmärrätkös? Ei siinä mitään sen enempää ole."

"Saat varmasti Michaelista taas uuden ihailijan. Usko pois, olen nähnyt kuinka melkein kaikki lukiosi pojat sinua katsovat, Molly. Sinun voimasi on hyvin voimakas, mutta siitä oli myös hyötyä silloin... silloin kolme vuotta sitten", Chantal nieleskeli viimeiset sanat. Hänelle oli vieläkin kova pala purtavaksi se, että Molly oli pelastanut Rachellen ennen kuin hän oli itse edes kuullut koko kidnappausyrityksestä.

Molly juoksi omaan huoneeseensa ja istuutui tietokoneensa ääreen. Hän halusi tietää, minkä näköinen Michael oli, kun tämä ei kerran muistuttanut Anitaa juurikaan. Hän avasi Googlen ja naputteli hakusanoiksi 'Michael Jardin'. Hänen eteensä aukeni monta kuvaa nuoresta, komeasta, hymyilevästä vaaleahiuksisesta miehestä.

Hetken Molly luuli tuntevansa tämän miehen - tai ainakin tietävänsä, mihin sukuun Michael kuului. Hänen silmänsä kuitenkin paljastivat, että hän ei ole kukaan Svenssoneista. Molly huokaisi helpotuksesta ja sammutti tietokoneen.

Molly nousi punaiselta tietokonetuoliltaan varovasti - viime kerralla tuoli oli kaatunut ja hän sen mukana. Hän ei haluaisi kaatua uudestaan ja saada kipeitä mustelmia.

Hän vaihtoi roosameleeratun pyjaman päälleen aikomuksenaan käydä nukkumaan. Hän avasi peiton ja tömähti pehmeästi sängylle.

Sinä yönä Molly näki ensimmäisen kerran unta Michael Jardinista.

~ ~ ~

Kaksi viikkoa meni nopeasti ohi ja pian oli jo lauantaipäivä. Molly seisoi peilin edessä ja tarkasteli asuaan, kampaustaan ja meikkiään löytääkseen virheitä. Kuten tavallisesti, mitään ei löytynyt.

Alitajunta pääsi taas hyökkäykseen, kun Mollyn silmien eteen rävähti Michael Jardinin hahmo. Hän oli pyörtyä ja joutui viilentämään itseään, jotta välttäisi tämän ikävän asian. Mollyn oli pakko myöntää, että hän oli ihastunut Michael Jardiniin, vaikka ei ollut vielä edes tavannut häntä.

Molly tanssahteli sulavasti rappuset alas ja avasi ulko-oven. "Nähdään, äiti! Tulen joskus takaisin!" hän huikkasi ohimennen olohuoneessa televisiota katsovalle äidilleen.

~ ~ ~

Uuden kahvilan Di Johnin ulkona sijaitsevassa pöydässä istui häikäisevän kaunis vaaleahiuksinen nainen. Hän kuuli taksinoven kolahtavan ja oli tukehtua veteensä, kun näki kuka astui taksista ulos. Hän näki Chantalin tyttären, tämän ystävän ja jonkin vaaleahiuksisen miehen. Hän oli tullut Crystal Springsiin muutamaksi viikoksi vain tarkkailemaan Corleoneja, mutta ei ollut uskonut, että joku heistä kävelisi suoraan hänen syliinsä.

Molly ja hänen seuralaisensa istuutuivat neljälle hengelle tarkoitettuun pöytään. Viereisessä pöydässä istuva nainen nousi tuoliltaan ja tuijotti silmää räpäyttämättä Mollya arvioiden. Hän huomasi Mollyn hyvin kauniiksi nuoreksi naiseksi ja ylimääräisillä aisteillaan hän aisti Mollysta säkenöivän miehiin vetoavan viehkeyden.

"Tämä on se uusi kahvila. Kävin täällä kerran, ja ihan hyvää kahviahan täältä sai", Molly kertoi Anitalle, joka oli epäillyt yhdysvaltalaisten kahviloiden tarjontaa.

"Molly", Michael sanoi soinnikkaalla äänellään, "millaista on asua Yhdysvalloissa? Eivätkö murhaluvut ole hieman... korkeita?"

Molly ihmetteli hetken Michaelin kysymystä ja sanojen merkitystä ylipäätänsä. Kuinka Michael Jardin saattoi ajatella tuollaisia asioita?

"Kuinka sinä tulitkaan ajatelleeksi Yhdysvaltojen murhalukuja?" Molly naurahti. "Murhaluvut vaikuttavat ehkä isoilta, koska Yhdysvalloissa on enemmän ihmisiä kuin Ranskassa. Yleisimmin kuitenkin isoimmat kaupungit, kuten New York, Seattle ja Miami ovat sellaisia kaupunkeja, joissa henkirikoksia tapahtuu eniten. Puhutaan joistain iloisemmista asioista. Luulenpa, ettei Anitakaan halua pilata tällaista hienoa aurinkoista päivää murehtimalla jotain murhalukuja."

"Niin, olet oikeassa. Minä vain olen tullut isän sanoista hieman vainoharhai -" Michaelin puhe loppui kuin seinään ja hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä.

Molly katsoi samaan suuntaan kuin Michael. Hän huomasi vaaleahiuksisen naisen istuutuvan heidän vieressään olevaan pöytään. Pöydässä olevaa edellisen asiakkaan jättämää lautasta ei vieläkään oltu korjattu pois, mutta tätä vaaleaverikköä se ei näyttänyt haittaavan.

Nainen istuutui tuolille ja hänen hyinen katseensa kääntyi Michaeliin päin. Nainen näytti miettivän jotain. "Tuota, mennäänkö sisätiloihin", Michael mutisi ja nousi tuoliltaan. Samoin tekivät Molly ja Anita.

Vaaleahiuksinen nainen hyppäsi tuoliltaan ylös ja lähestyi Mollya. "Hei. Osaatko sanoa, mikä tuon vaaleahiuksisen miehen nimi on?"

"Hän on Michael Jardin. Kuinka niin?" Molly kysyi saamatta vastausta.

"Kuinka sinä saatoit tehdä tämän minulle?" nainen sähisi Michaelille. "Meillä oli Ranskassa kaikki! Näinkö helposti sinä voit jättää sen kaiken taaksesi? Muutit tänne Yhdysvaltoihin Anitan ja äitisi seuraksi!"

"Rauhoituhan, Jessica", Michael sanoi hiljaisella äänellä. "Ei järjestetä mitään kohtausta."

"Ja minähän en rauhoitu! Kerro minulle, minkä takia sinä jätit minut? MINUT, kuuluisan näyttelijättären Jessica Partlowin? MINUT, joka on näytellyt elokuvissa Je t'aime, Remember Me ja Jenna In The Wonderland?"

Jessican ääni hiljeni ja hänen kehonkielensä muuttui flirttailevaksi. "Tule kanssani Ranskaan. Jätä perheesi ja tämä.. tämä... ruskeahiuksinen tyttö. Minun vuokseni."

 

"En. En jätä perhettäni, en sinun vuoksesi. Haluatko tietää minkä takia jätin sinut? Olet niin itserakas kuin olla ja voi, etkä ajattele mitään muuta kuin itseäsi. Vain minä minä minä minä."

"Minä tiedän mitä minä haluan! Haluan sinut, enkä ketään muuta. Haluan sukunimekseni Jardinin, jotta voin käyttää sitä oikein!" Jessica raivosi.

"Mutta minua et todellakaan saa", Michael totesi tyynesti.

"Tämä ei jää tähän!" Jessica ärähti ja käveli nokka pystyssä paikalta pois ja vihelsi itselleen taksin.

"Mitä ihmettä se oikein oli?" Molly ihmetteli suureen ääneen, kun Jessica oli poistunut paikalta.

"Entinen ja nähtävästi vakavasti häiriintynyt tyttöystäväni", Michael totesi, pyöritti silmiään ja virnisti.

"Minä haluan pois täältä", Michael mutisi ja käveli puhelinkioskille. Hän tilaisi taksin tähän osoitteeseen nyt.

"Haluaisin taksin kahvila Di Johnin eteen, kiitos", Michael sanoi puhelimeen, kun ystävällinen naisääni vastasi hänen soittoonsa.

~ ~ ~

Hieno koristeltu kermakakku oli Corleonien ruokailutilan uudella lasipöydällä. Molly käänsi päätään kynttilöihin päin ja puhalsi kynttilät sammuksiin.

"Onneksi olkoon, Molly!" huudahtivat Anita, Michael, Rachelle ja Mollyn vanhemmat. Anita marssitti Mollyn heti kynttilöiden puhaltamisen jälkeen vaihtamaan päälleen hänen ja Michaelin lahjaksi ostamat vaatteet.

"Nämä ovat ihanat vaatteet. Kiitos, Anita. Kiitos, Michael", Molly sanoi, kun Anita oli tuonut hänet takaisin alakertaan juhlittavaksi.

"Onnea vaan minunkin puolestani. Miltäs nyt tuntuu olla täysi-ikäinen?", Michael kiusoitteli ja halasi Mollya lujasti.

"No miltäs sinusta tuntuu olla 20? Tuollainen vanhus jo", Molly kikatti ja Michaelkin yhtyi nauruun.

"Minulla on sinulle tuon asun lisäksi myös toinenkin syntymäpäivälahja. Eikä tämä välttämättä jää ainoaksi", Michael varoitti ja hipaisi sormellaan Mollyn leukaa. Sähkövirta läpäisi Mollyn aivan kuin joka kerta, kun Michael kosketti häntä.

Mollylla oli aavistus, mitä oli tulossa, mutta silti tämä yllätti hänet. Michael veti Mollyn lähelleen ja suuteli häntä lempeästi suulle.

"No, oliko se mieluinen lahja?" Michael kysyi ja vinkkasi silmää. "Jos et pitänyt siitä niin..."

"Michael", Molly keskeytti ja astui askelen lähemmäksi, "minähän olen odottanut tätä jo todella kauan. Siitä asti kun näin sinut. Nyt kun olen täysi-ikäinen, eivät vanhemmatkaan voi sanoa minulle mitään."

"Voi sinua", Michael sanoi muka huolestuneena, "oletko nyt aivan varma tästä? Minähän olen ranskalainen. Olen hienostelija. Olen perfektionisti."

"Minua se ei haittaa", Molly naurahti. "Minäkin olen perfektionisti."

"No siinä tapauksessa", Michael naurahti ja katsoi Mollya silmiin, "seuraava on vain jatkoa lahjallesi."

"Minä haluaisin, että olet minun aina. Aina, ikuisesti", Michael hymyili ja odotti Mollyn reaktiota.

 

Noniin. Tämä osa oli tässä. Täytyy sanoa, että tuon Katrineholm-kohtauksen kuvaaminen oli todella hauskaa. :D Kerronpa nyt teille, mistä keksin nimet noille ruotsalaisille: Andreas tulee Andreas Thorkildsenista (tiedän, norjalainen keihäänheittäjä, mutta silti nimi on niin ruotsalainen), Emil tulee hiihtäjä Emil Jönssonista, Victoria tulee kruununprinsessa Victoriasta, Jesper tulee hiihtäjä Jesper Modinista ja Charlotte hiihtäjä Charlotte Kallasta. Muttamutta, kommentit olisivat kivoja. Mitä muuten luulette, vastaako Molly myöntävästi Michaelille ja kuka arvaa, mistä keksin tuon Jardinin? ;) Suurin osa varmaan arvaa. :D