Uusi osa taas täällä. Arvatkaapas kuka on ollut vähän laiska kirjoittamaan. ;D Ensin täytynee taas kiittää aivan ihanista kommenteista (ja te loputkin piilolukijat, kommentoikaas!) Myös kuvien muokkaamisessa olin aika laiska, anteeksi :< Pidemmittä puheitta lasken teidät nyt lukemaan tätä osaa. :P Ainiin, ja nyt kirjoittaminen muuttuu hän-muotoon. Tähän osaan kun ei oikein mikään muu käy. :)

Joan Osborne - One Of Us
Avaa uuteen välilehteen.

 

Chantal tarkkaili kotipihaansa ikkunan takaa ja sormeili hermostuneena leukaansa. Häntä pelotti, mitä postilaatikosta oikein löytyisi. Hän haluaisi myös nähdä, kuka kirjeen tai paketin toisi.

Ulko-ovi kolahti ja hetken päästä Chantal näki Mollyn ja Alecin kävelevän koulubussille. Bussi lähti eikä Chantal nähnyt pihalla enää mitään liikettä. Edes puiden latvat eivät heiluneet, ilma oli tyyni.

Kului muutama tunti ja Chantalin mieli alkoi jo kirkastua. Ehkä tämän tuntemattoman soittajan lähettämä kirje oli hukkunut postiin. Mieliala kuitenkin laski, kun Chantal näki siniasuisen henkilön laittavan heidän postilaatikkoonsa jotain.

Hän odotti sen verran, että kirjeen tuoja oli päässyt pihasta pois ja ryntäsi sitten ulko-ovelle. Chantal hidasti askeleitaan ja veti syvään henkeä. Portaita alas kävellessään hän horjahti ja oli kaatua. 'En voi olla näin hermostunut yhden pienen paketin takia', hän ajatteli ja naurahti väkinäisesti.

Kävellessään eteenpäin kivetyksellä Chantal hieroi otsaansa ja yritti saada selville sitä kautta, mitä postilaatikossa oikein olisi. Siellä ei ollut mitään elävää, koska ei kuullut ajatusia. Nyt häntä alkoi jo pelottaa eikä pelkoa vähentänyt yhtään tieto siitä, että postilaatikko ja sen sisältö lähestyi vääjäämättä askel askeleelta.

Päästyään postilaatikolle Chantal nojasi aidantolppaan ja katsoi mahdollisesti viimeistä kertaa näkemäänsä. Postilaatikon sisältö voisi sokeuttaa hänet, se voisi viedä hänet liikkumiskykynsä, se voisi tappaa hänet.

Viimein hän sai kerättyä tarvitsemansa rohkeuden. Chantal kääntyi postilaatikkoa kohti ja tarttui hieman epäröiden luukun kahvaan. "Se on nyt menoa", hän vinkaisi.

Kylmä, metallinen postilaatikon luukku aukeni pahaenteisesti hiljaa naristen. Chantal oikoi sormiaan ja ojensi kätensä varovasti muutamia vaarattomilta näyttäviä kirjekuoria kohti.

Kirjekuoripinosta alkoi lähteä valonsäteitä välittömästi, kun Chantal koski niihin. "Nyt varovasti..." hän hoki itselleen ja nosti kirjekuoripinon varoen postilaatikosta.

Laitettuaan postilaatikon luukun kiinni kirjeistä lähtevät valonsäteet kasvoivat ja Chantalin mieleen välähti kuva vaaleahiuksisesta miehestä. "Joku Svenssoneista ihan varmasti! Taikavoimia ainakin löytyy."

Kirjeestä säkenöivä kirkas valo koski Chantalin silmiä ja hänen kasvojensa iho tuntui kireältä ja kihelmöivältä. Valossa oli varmasti jotain, mikä ärsytti toiseen maagikkosukuun kuuluvien kasvoja.

Chantal sai ähellettyä postilaatikon luukun kiinni ja toivoi hartaasti, ettei kukaan sivullinen ollut nähnyt tapahtunutta. Häntä ei liiemmälti houkutellut ajatus joutua selittämään ilmiötä jollekin viattomalle silminnäkijälle. Kirjekuori oli yhä hänen kädessään, mutta hän piti kätensä visusti selkänsä takana, jottei näkisi valoa.

Chantal mietti, mihin voisi laittaa kirjekuoren. Mollylle ja Alecille hän ei taatusti näyttäisi sitä. Hänen mielensä sopukoihin välähti ajatus; entäpä jos valo himmenisi ja lopulta sammuisi, jos hän ei koskisi siihen? Chantal tipautti kirjekuoren varovasti maahan ja siinä samassa valo alkoi himmetä ja sammui pian kokonaan.

~~~

Muutaman tunnin kuluttua Molly ja Alec tulivat koulusta. Samantien Molly loikki portaat ylös äitinsä luokse. "Äiti, täällä on tapahtunut jotain. Postilaatikon luukussa on musta reunus, aivan kuin jokin olisi polttanut sitä. Mitä sinä oikein olet tehnyt?"

"Mi-minä en tiedä ollenkaan mistä sinä puhut", Chantal teeskenteli tietämätöntä.

"Eikä asia sinulle sitä paitsi edes kuulu. Ei vaivata sinun päätäsi mokomilla asioilla", Chantal sanoi ja Molly katsoi kiviseen lattiaan häkeltyneenä.

Chantal yritti lähteä pois tilanteesta, mutta Molly ei antanut niin helposti periksi. Hän ajoi äitinsä aidan viereen ja katsoi tätä lempeästi, mutta tiukasti sinisillä kissansilmillään. Neljäntoista elinvuotensa aikana hän oli oppinut, kuinka kiertää kaikki, varsinkin miehet, pikkurillinsä ympärille. "Äiti, tahtoisitko kertoa? Kyllä minä kuuntelen ja ymmärrän."

"Minähän olen kuitenkin jo neljätoista. Olen omasta mielestäni tarpeeksi vanha ymmärtämään asioita, joita et välttämättä halua vielä kertoa Alecille. Haluan tietää, keneltä se puhelu tuli. Se, minkä takia olit poissa tolaltasi koko eilisen illan", Molly sanoi.

"Kuules nyt, neiti. Kun minä sanon, että sinun ei tarvitse tietää, niin sinun ei tarvitse tietää. Ymmärräkin se. Nämä ovat aikuisten asioita, jotka eivät sinulle kuulu. Anna aikuisten hoitaa asiat. Menepä tekemään läksysi." Chantal kohotti vasenta kulmakarvaansa ja odotti tyttärensä tottelevan. Tämä juoksikin sisälle ovet paukkuen.

~~~

Molly käveli yläkertaan korot kopisten ja tömisteli vielä varmuuden vuoksi, että äidille varmasti tulisi täysin selväksi hänen mielipiteensä asiasta.

Mollyn sisällä kiehui. Hän ei näyttänyt tunteitaan ikinä ulospäin, vaan hänen ulkokuorensa oli pelottavan tyyni ja rauhallinen. Molly ei käsittänyt, miksi äiti halusi salata asioita häneltä.

"Minä olen tarpeeksi vanha ymmärtämään", Molly hoki itselleen ja asteli samalla viimeiset porrasaskelmat.

Molly käveli omaan huoneeseensa ja rojahti istumaan sängylle. Häntä inhotti tapa, jolla aikuiset pimittävät asioita nuoremmilta. Hän ei vieläkään ymmärtänyt, miksi äiti ei suostunut kertomaan hänelle mitään.

Asettautuessaan sängylleen makaamaan Molly mietti, miksi hänellä olivat äitinsä silmät, mutta ei minkäänlaisia erikoistaitoja? Alecillahan olivat ne ihme sähkökyvyt, mutta hänellä ei mitään. Senkö takia äiti ei kertonut hänelle mitään? Pitikö Mollyllakin olla erikoistaitoja, jotta äiti suostuisi kertomaan, mistä oikein oli kyse?

'On elämä joskus niin epäreilua', Molly ajatteli ja tuijotti kaukaisuuteen. Tai ei oikeastaan kaukaisuuteen, vaan kattoon.

~~~

Puhelimen luuri laitettiin takaisin. Clarissa oli juuri kuunnellut ohjeet, joita hänen pitäisi noudattaa. Hän ei tahtoisi tehdä sitä, mutta jos puntarissa oli hänen oma elämänsä ja toisen ihmisen elämä, hän valitsisi oman nahkansa pelastamisen.

Hiuksensa nutturalle sipaissut Clarissa tuijotti lattiaa. Tämän jälkeen hän ei enää rohkenisi palata tähän taloon, eikä hän pääsisikään.

"Tulehan, kultapieni", Clarissa sanoi ja ojensi käsiään aikeenaan ottaa Rachelle syliin. Tyttö ojensi käsiään halukkaana. Hänkin halusi tätinsä syliin.

"Uuf, oletpa sinä nyt painava", ihmetteli Clarissa ja väläytti tekopirteän hymyn veljentytölleen.

"Kuka on tädin pikku kulta, kuka?" Clarissa leperteli ja Rachelle nauroi innoissaan, kun täti kutitti häntä.

"Nyt se on niin, Rachelle, että katsot tätä taloa viimeisen kerran. Me lähdemme vähän kävelylle puistoon ja siellä sinut ottaa erittäin mukava mies, joka pitää sinusta hyvää huolta", Clarissa sanoi ja kutitti edelleen Rachellea. Kulman takana kylpyhuonetta kohti kävelevä Molly kuuli tätinsä sanat ja hänen silmänsä rävähtivät hämmästyksestä auki.

Molly pysähtyi kuin seinään ja vetäytyi muutaman askelen taaksepäin kulman taakse. Hän halusi kuulla, sanoisiko täti vielä jotain muuta. "...ja sitten sinä pääset Eurooppaan. Ajattele, Eurooppaan ja siellä sinua hemmotellaan ja minä lähden mukaan." Se riitti. Molly oli kuullut tarpeeksi.

"Isä, isä! Clarissa-täti aikoo viedä Rachellen jonnekin puistoon ja antaa hänet jollekin miehelle joka vie sitten Rachellen -" Molly selitti isälleen, joka oli juuri tullut alakertaan.

"Hei, rauhoituhan vähän. Ei Clarissa ole Rachellea viemässä mihinkään", Roger nauroi, "olet varmasti kuullut väärin."

"Te aikuiset olette kaikki niin samanlaisia! Nuorille ei kerrota mitään, ja sitten kun me yritetään kertoa jotain, niin sitten meitä ei uskota! Tule nyt katsomaan!" Mollya inhotti isänsä asenne häneen.

"No kai sitä on nyt sitten tultava."

Kun Roger pääsi eteiseen, hän näki Clarissan, joka oli menossa ovesta ulos. Ja Clarissan sylissä oli Rachelle.

"Clarissa, mitä sinä oikein teet? Sano ettet ole tekemässä sitä miltä tämä juuri nyt näyttää!" Roger huudahti hämmästyneenä.

Clarissan askelet pysähtyivät ja tämä kääntyi veljeään kohti. "Anteeksi, Roger. Tämä on ainoa keino, jolloin minua ei tapeta. Pyydän, ettet seuraa minua, muuten minä kuolen."

"Varmasti tulen perääsi! Minun vain täytyy ensin löytää hyvät metsästysvaatteet ja ja..."

Siinä samassa Clarissa pyörähti ympäri, ryntäsi portaat alas ja juoksi kivetettyä pihatietä pitkin. "Mutta minä lähden nyt! Minua et pysty seuraamaan!"

Molly syöksähti ovelle ja näki tätinsä juoksevan pihan portille. Hän kuuli, kuinka tädin askelet vaimenivat vaimenemistaan. Samalla hänen päässään kehkeytyi suunnitelma.

"Isä, minä lähden jahtaamaan Clarissaa. Kuulin Clarissan yksinpuhelun, enkä todellakaan aio kertoa siitä sinulle, koska tekään ette kerro minulle ikinä mitään."

 

"Minä kiellän sinua menemästä Clarissan perään! Se on vaarallista, sinulle voi käydä vaikka mitä!" Roger raivostui. Kuinka hänen tyttärensä päähän saattoi mahtua tuollainenkin ajatus?

"Juuri tuo on teidän aikuisten ongelma! Olette sitä mieltä, että jos te ette johonkin pysty, niin eivät pysty nuoretkaan. Mutta minäpä pystyn! Minä olen Corleone, ja ties vaikka kadoksissa olleet voimani tulevat siellä esille!" Molly tulistui isälleen.

"Kun minä sanon, että sinä et mene, niin silloin sinä et mene!" Roger sanoi tiukasti ja osoitti sormellaan Mollya.

"Ja sehän nähdään", Molly totesi itsekseen. Hän mietti, kuinka pääsisi pujahtamaan ulos. Kaikista varmin tapa oli lähteä samantien.

"Minne sinä oikein luulet meneväsi?" Roger huudahti, kun Molly käännähti kannoillaan ja juoksi ulko-ovelle, jonka Clarissa oli kiireissään jättänyt auki.

"No mitäs luulisit? Menen pelastamaan Rachellen."

Molly juoksi pihaportille ja katsoi ympärilleen. Mihin suuntaan täti olikaan lähtenyt? Täti oli puhunut puistosta. Kaupungin ainoa puisto oli heidän taloltaan kahden kilometrin päässä, eikä Clarissa pystyisi juoksemaan, kun Rachelle oli mukana.

Juoksuaskelet kaikuivat kesäillan hiljaisuudessa, kun Molly juoksi vauhdikkaasti hyvällä rytmillä jalkakäytävällä eteenpäin.

~~~

 

Molly oli kumartuneena puiston portin pielessä. Hän näki, kuinka Clarissa käveli puiston kiveyksellä ja tämän kengät kopisivat äänekkäästi.

Äkkiä Molly painautui nopeasti porttia kohti, sillä hän ei ollut varma, oliko Clarissa nähnyt hänet. Ilmeisesti ei ollut, tai sitten hän ei vain halunnut kertoa Mollyn läsnäolosta.

Molly eteni matalana puskien vierustaa seuraten. Hän näki oikealla suihkulähteen, josta pulppusi kristallinkirkasta vettä. Hän näki myös Clarissan, joka kantoi Rachellea sylissään.

Molly sujahti nopeasti seuraavien puskien taakse ja varmisti, että oli selvästi kyyristyneenä, ettei häntä vain nähtäisi. Hän näki yläpuolellaan sillan ja toisella puolella Clarissan.

"Noniin, kultaseni. Olehan nätisti", Molly kuuli Clarissan supisevan Rachellelle, joka katsoi suurin silmin ympärilleen.

Molly kurkisti sillalle, jonka levähdyspaikassa nojasi aitaan mies. Hyvin tyylikkäänoloinen mies.

Clarissa pysähtyi miehen kohdalla. "Tässä hän nyt on. Ehta Corleone, kuten pyysit. Älä satuta häntä, ethän?"

"Tietenkään en satuta", vaaleahiuksinen mies huudahti närkästyneenä, "minä vien hänet Ruotsiin, hän saa liittyä perheeseemme, taikavoimaiseen sukuumme kuten sinäkin."

"Mu-mutta miksi sinä tarvitset nimenomaan Corleoneja?" Clarissa kysyi ja mies tuhahti kuin asia olisi ollut tyhmemmällekin selvä.

"Corleoneilla on hallussaan Kuun ja Auringon voimat, joita meillä ei ole. Kun saamme sukuumme tämän ihanaisen pienen tytön, niin meilläkin on sitten myös nämä samat voimat ja meistä tulee voimakkaampia kuin Corleonet."

"Entä... aiotteko te tuhota Corleonien linnakkeen siellä jossain... Missähän se oli. Muistaakseni Italiassa?" Clarissa kysyi pelokkaasti.

"Siihen me emme ryhdy. Coltrairen neljällä ylijumalalla on suuret voimat ja heitä ympäröivät vartijat ovat tehtäväänsä koulutettuja ja heillä on monen sadan vuoden kokemus. Heistä on tehty nähkääs kuolemattomia. Sääli. Kuitenkin voisimme murtautua linnoitukseen, jos saisimme käsiimme tämän viidennen ylijumalan, joka muutti tähän maailmaan. Mikäs hänen nimensä olikaan. Zafire? Zafira? Zafrin? Ääh, ei nimellä ole väliä." Vaaleahiuksisen miehen silmissä välähti, kun hän puhui ylijumalista.

Molly oli siirtynyt vaivihkaa valtavan tammen alle ja tarkkaili Clarissan ja hänelle vielä toistaiseksi tuntemattoman miehen keskustelua.

Mollyn keskittyminen alkoi herpaantua, kun Clarissa ja mies näyttivät kumpikin miettivät jotain. Sillä välin Molly päätti katsella ympärilleen.

Hän näki kukkameren, jonka takana oli joki ja joen takana oli valtavasti tammia. Sillan toisella puolella hän näki taas sen saman suihkulähteen.

"Entä jos antaisit tämän hurmaavan nuoren neidin nyt minulle?" vaaleahiuksinen mies ehdotti ystävällisesti.

Clarissa piti Rachellesta entistä tiukemmin kiinni ja punnitsi vaihtoehtoja. Oliko hän valmis antamaan Rachellen tälle miehelle, jotta hän pelastaisi oman henkensä? Kyllä. Kyllä hän oli.

Puuta vasten nojaava Molly ei voinut uskoa näkemäänsä. Hänen tätinsä oli juuri äsken laskenut Rachellen hellävaroen maahan ja ottanut muutaman askelen taaksepäin.

'Nyt minä menen sinne ja suostuttelen miehen antamaan Rachellen minulle', Molly mietiskeli. Hän päätti toteuttaa suunnitelmansa.

Rachelle oli jo vaaleahiuksisen miehen sylissä. Tytön pieni nyrkki moukaroi miehen rintakehää. "Tahtoo pois! Tahtoo pois!" tyttö kiljui.

Clarissa kuuli takaansa askelia ja kääntyi katsomaan. "Molly? Mitä sinä täällä teet?" hän huudahti yllättyneenä.

Molly lähestyi rauhallisesti, lyhyin askelin Clarissaa ja tätä tuntematonta miestä. "Mitä tämä on, Clarissa?" hän kuuli miehen kysyvän vieressään seisovalta naiselta.

Molly pysähtyi miehen eteen ja hymyili tälle hurmaavasti. "Antaisitko nyt ystävällisesti pikkusiskoni minulle?"

"Ja miksiköhän minä niin tekisin, jos saan kysyä?" mies vaikutti tyytyväiseltä tilanteeseen, jossa Rachelle oli hänellä.

 

Huhhuh! Tätä osaa oli mukava lavastaa, ja varsinkin puiston lavastaminen oli tosi mukavaa. :) Toivoisinpa nyt kommentteja, joten niitä siis. ;)