Tässä sitä sitten ollaan uuden legacyn parissa. Pitää muuten mainita, että minulla on vihossa sukupolvien tapahtumat vihossa näin: 1. sukupolvi ja perässä ranskalaisilla viivoilla sukupolven tapahtumat, 2. sukupolvi ja taas ranskalaisilla viivoilla tapahtumat jne. Niiden perusteella teen sitten nämä osat. :'D Näissä osissa puhun sitten 'ihmisistä' simien kohdalla, koska mielestäni se sopii tähän tarinaan paremmin.

Siirryin muuten png-kuviin, joten sivun lataaminen saattaa kestää hitusen kauemmin, mutta siitä ei välitetä, sillä kuvien laatu parani hujauksessa! Sanon ihan aluksi, että laitan kolmen ensimmäisen sukupolven perijöiden nimet jo tuonne, ja myös sen, että kaikki kerrotaan minä-muodossa. ;) Enemmittä puheitta, osan pariin!

 

Hups! Anteeksi, väärä musiikki! (Pääsittepähän tunnelmaan.) Tuossa seuraavaksi siis oikea. Sammuttakaa muuten kummisedän musiikki. :D

 

 

Katsoin tulevaa kotiani ja puristin hikisellä kädellä käsilaukkuani. Katsoin tulevan ihmisasumukseni keltaista tiiliseinää ja valkoista ovea. Ne näyttivät niin kutsuvilta, että mieleni teki astua ovesta sisään. Epäröin kuitenkin. Mitä jos joku tunnistaa minut? Mitä jos joku tietää, mikä olen, mistä tulen ja mitä voin tehdä? Pudistin nämä ajatukset tiehensä melkein saman tien kun ne olivat päähäni tulleetkin, oikeastaan noin puolessa sekunnissa. Ajattelin kaiken paljon nopeammin kuin tavalliset ihmiset, suoritin laskutoimitukset päässäni paljon nopeammin kuin tavalliset ihmiset. Kuinkakohan kauan menisi ennen kuin he huomaisivat, etten ollut niin kuin he?

Otin epäröivän askelen eteenpäin, ja irvistin. Tuntui niin erilaiselta, niin idioottimaiselta kävellä normaalia vauhtia, kun olisi voinut leijua ilmassa tai vaikka juosta nopeammin kuin kukaan ihminen pystyisi. Muistutin kuitenkin itselleni, että minun pitäisi käyttäytyä kuten muutkin, jos haluan sopeutua tänne ja välttää turhia epäilyjä. Niinpä otin sitten askelen ja toisenkin.

Kasvoillani oli yhä se sama irvistys, mutta tosiasiassa mietin asioita. Mietin itseäni koskevia asioita, en haluaisi kadottaa niitä vaikka 'ihmistyisinkin'. Olen Chantal Corleone, jumalallisen maagikkosuvun jälkeläinen. Kultainen sukulinja jatkuu suoraan minuun. On minusta kiinni, jatkuuko suku. Haluan kuitenkin valita itse mieheni, en pidä ennalta sovituista avioliitoista. Olen jo tutustunut kaikkiin Corleonen suvun miehiin, ja kaikki ovat yhtä itserakkaita kuin kuolemattomat ylijumalat Marcus ja Caius. Tuhahdin. Sanoin isoäidilleni, että muutan ihmisten maailmaan, menen naimisiin sellaisen miehen kanssa, jota rakastan, en sellaisen kanssa, jota isoisäni pitää minulle parhaana. Äiti olisi samaa mieltä kanssani. Hän on kuitenkin kuollut, eikä hänellä ole sananvaltaa asiaan. Olen kuitenkin 19, olen aikuinen maagikko, olen käynyt Academy of Magic -yliopiston, enkä käsitä tätä Corleonien - ainoan maagikkosuvun - vimmaa mennä naimisiin vain oman suvun jäsenien kanssa. Aion itse rakentaa oman elämäni, enkä anna isoisäni puuttua siihen.

Lopulta tulin siihen tulokseen, että kaikista paras vaihtoehto oman elämän rakentamiselle oli astua tästä ovesta sisään ja aloittaa sopeutuminen ihmisten maailmassa. Toivoin vain, ettei kukaan ihmettelisi kissamaisia, taivaansiniä silmiäni. Jokaisella Corleonien suvun jäsenellä on tällaiset, ei kenelläkään muulla. Maagikon tunnistaa näistä silmistä. Ne eivät välttämättä ole heti syntyessä, mutta viimeistään taaperoikään mennessä ne ovat ilmestyneet. Tosin, nyt kun siirryn ihmismaailmaan, en ole aivan varma asiasta. Pudistin päätäni karistaakseni ylimääräiset ajatukset pois. Ainut huono puoli maagikkona olemisessa on se, että päähän mahtuu niin monia ajatuksia, koska on niin paljon aikaa ja tilaa ajatella kaikkea. Tämän takia ajatuksemme harhailevat usein sivuraiteille, emmekä useinkaan muista, mistä olimme keskustelemassa.

Avasin oven ja astuin sisään uteliaana. Tarkat silmäni havaitsivat heti ilmassa leijuvat pölypallerot. Kuinka viehättävää.

Tarkastelin takapihaa keittiöstä lähtevän oven lasin läpi. Näin uima-altaan ja kivisen aidan. Lisäksi ulkona näytti olevan kaunis sää. Kummallista, kuinka kiinnitin huomioni säähän vasta nyt, vaikka olin tarkastellut taloa pihalta.

Seisahduin olohuoneen kynnykselle. Nenääni tunkeutui kiehtova tuoksu, en ollut haistanut mitään sellaista ennen. Käänsin katseeni ja kohdistin sen kirjahyllyn vieressä olevaan vihreään, outoon kasviin. Huokaisin. Minulla oli niin paljon opittavaa ihmisten maailmasta.

Katselin vieläkin ajatuksissani kasvia, ja vain hämärästi kiinnitin huomioni olohuoneessa olevaan vaaleaan sohvaan ja televisioon. Vaikka olin maagikko, olimme pieninä huvittaneet itseämme liikkuvilla kuvilla, eli toisin sanoen piirretyillä.

Laskin laukkuni lattialle ja juoksin kirjahyllyn luokse. Ajattelin, että ottaisin jonkin ihmisten elämästä kertovan kirjan ja oppisin tavoille sen avulla. Katsoin kirjojen nimet ja mietin, mistä kirjasta mahtaisi olla eniten hyötyä. Kaikkeen tähän meni noin sekunti.

Viimein nappasin vihreäkantisen kirjan, joka näytti kammottavan viralliselta teokselta. Kirjan nimi oli "Selviytymisen opas - kaikki mitä tahdot tietää". Istuuduin nopeasti ja avasin kirjan tavanomaista hitaammin. Tavanomaista hitaammin tarkoitti kahta sekuntia.

 

Luin ensimmäiset luvut nopeasti ja imin kaiken itseeni kuin pesusieni. Olin päässyt lukuun viisi, joka kertoi ruuasta. Silmäni olivat yhtä vilinää, kun luin luvun noin minuutissa ja muistin kaiken minkä olin lukenut. Sekin oli yksi maagikkona olemisen eduista.

Sitten pääsin lukuun kuusi, ja katseeni vaihtui epäuskoiseksi. Ei selviytymisen oppaassa voinut olla "flirttailu- ja seksivinkkejä". Mieleni teki repiä kirja kappaleiksi. Jos joku lapsi löytäisi tämän kirjan ja lukisi tämän luvun... Kylmät väreet kiirivat selkäpiitäni pitkin. Pamautin kirjan nopeasti kiinni ja suorastaan lensin kirjahyllyn luokse. Sysäsin kirjan alimmalle hyllylle kaikkien muiden kirjojen taakse. Tulen toimeen ilman kirjaa, päätin kiukusta kihisten.

Yksi tavoitteistani on oppia syömään ihmisten ruokaa. Toki jotkut ruuat ovat melko samanlaisia, mutta tuskinpa ihmiset edes maistaisivat evionpastaa (evion on eräänlainen kissaeläin). Tästä syystä siis tarkastelin jääkaapin sisältöä ja yritin päättää, mitä oikein maistaisin.

Kahden sekunnin kuluttua istuuduin tuolille. Kädessäni oli mehupurkki, jossa luki 'Appelsiinimehu'. Mitä tämä appelsiini oikein oli? Kaivelin muististani tietoja. "Appelsiini on mehukas ja herkullinen hedelmä." Selvä.

Vedin syvään henkeä ja kohotin mehupurkin huulilleni. Kallistin purkkia juuri ja juuri sen verran, että pisara mehua tipahti kielelleni. Se riitti pelottavan tarkalle makuaistilleni.

Heitin purkin salamannopeasti päin vastakkaista seinää. Se rutistui ja tipahti lattialle. Mehut olivat levinneet pitkin lattiaa, mutta en välittänyt. Tärkeintä oli saada tämä iljettävä maku pois suustani. Huulet vetäytyivät automaattimesti mutruun ja tapailin kielelläni varovasti tätä uutta makua, jota inhosin. Juuri nyt kaipasin banariiniviiniä enemmän kuin mitään muuta.

Koska banariiniviiniä ei ollut saatavilla, päätin tehdä muutaman lihavoileivän. Lihavoileipä sentään oli tuttu käsite. Järkytys oli se, että kaikki piti tehdä käsin, jos halusi näyttää normaalilta. Colterrassa, Italiassa (sukunimenihän on italialainen), riitti vain, että napsautti sormiaan, jolloin keittiövälineet alkoivat tehdä töitä itse.

Istuuduin jälleen ruokapöydän ääreen, mutta nyt maistelin uusia makuja selvästi rohkeampana. Leipä maistui todella hyvältä, paremmalta kuin osasin odottaa. Söin koko leivän ja jäin paikalleni muistelemaan ihanaa uutta makua.

Ei mennyt kuin muutama minuutti, kun jo olin vaihtanut päälleni uima-asun. Hyppäsin uimalaudalta veteen ja viileä vesi tuntui ihanalta ihollani.

Uin rauhallisesti edestakaisin pientä väliä. Hitaasti uiminen oli tylsää, tai oikeastaan vauhti oli maagikolle hidasta, ihmisille varmaan normaalia. Ajattelin, että jossain välissä joku utelias naapuri kurkkaisi kumminkin aidan yli, koska halusi nähdä kuka tänne oikein oli muuttanut, enkä halunnut naapurin näkevän minua kiitämässä uima-altaassa kuin joku hai.

Tunnit kuluivat ja minä kelluin selälläni veden pinnalla. Itse asiassa olin nukahtanut hetki sitten ja nähnyt ihanaa unta Colterrasta. Suupieleni olivat yhä kaartuneena hymyyn kun aukaisin silmäni. Kömmin väsyneenä altaasta ylös - mieleeni ei edes juolahtanut käyttää maagikon voimia - ja astelin sisälle.

Paria tuntia myöhemmin tuijotin mitään näkemättä eteenpäin ja istuin pehmeän sängyn reunalla. Ajatukseni kiersivät päivän tapahtumissa, ja tunsin inhon väristyksiä aina kun ajattelin 'Selviytyjän opasta'.

Vetäisin peiton pois ja asettelin jalkani sängylle niin kuin normaalit ihmiset. Toivoin todella, etten alkaisi leijua unissani, sillä sitä tein aika paljon nuorempana. Painoin pään tyynyyn ja tunsin sen pehmeän kankaan. Ummistin silmäni ja hymyilin vielä kerran ennen nukahtamistani.

~~~

Olin asunut Glazewoodsissa jo muutaman päivän, ja koska olin surkea tekemään ruokaa, olin pistäytynyt aiemmin päivällä kaupassa ostamassa valmisaterioita. Katselin annostani epäuskoisena. Porkkanaa, herneitä ja possunlihakimpale. Hienoa. Huokaisin ja maistoin haarukalla annosta. Irvistin hieman. Tähän olisi tyydyttävä, kunnes oppisin tekemään oikeaa, syötävää ruokaa. Lihavoileivillä kun ei oikein tullut toimeen, eikä voimiakaan voinut käyttää. En ollut ehtinyt edes pureskella haarukallista loppuun kun katseeni lennähti ovelle. Kuulin kevyitä, rytmikkäitä askelia, jotka kuulostivat naisen askeleilta. Tanssija, ajattelin.

Näin oven lasin läpi kauniin nuoren naisen, joka ei vaikuttanut juurikaan minua vanhemmalta. Sääli, ettei voimiini kuulu ajatusten lukeminen. Siitä olisi nyt hyötyä, ajattelin.

Siinä vaiheessa kun nainen seisoi hymyillen oven takana, minä olin jo lennähtänyt odottavan näköisenä ovelle. Nainen ei kaiketi huomannut minua, sillä seisoin hieman syrjässä.

Kutsuin naisen sisälle. "Hei, minä olen Clarissa Ray ja asun ihan tuolla naapurissa", hän sanoi hymyillen. "Sinä olet varmaankin Chantal Corleone. Näin sinut tänään ostoksilla ja ajattelin tulla käymään. Olet kaiketi uusi kaupungissa."

"Tuota, niin olen. Olen siis uusi ja lisäksi olen Chantal Corleone." Kuulostin todella idiootilta. "Kiitos kuitenkin, kun tulit esittäytymään. Itse olen hieman ujompaa tyyppiä, enkä ollut ajatellut käydä vielä kenenkään luona." En niin, kun oli vielä niin paljon asioita, joita täytyi oppia. Vieläkään en kyennyt syömään kaikkia ruokia, saati sitten osannut räpäyttää silmiäni tarpeeksi usein. No, tässä olisi harjoitusta tarpeeksi.

Clarissa katsoi minua arvioiva katse silmissään. Hän näytti saaneen arvioinnin päätökseen, koska hymyili. Nyt minä puolestani katsoin häntä. Hänestä huokui ystävällisyys ja se, kuinka hän liikehti kieli siitä, että olin päätellyt oikein. Hän oli tanssija.

"Chantal, sopisiko sinulle, että käyn hakemassa veljeni. Asun ihan naapurissa. Hän sanoi, että hänen täytyy tarkastaa vielä muutama asia, mutta minä voisin tulla hakemaan hänet, jos se sinulle sopii."

 

"Totta kai! Minusta olisi todella mukavaa tutustua mahdollisimman moniin ihmisiin", sanoin ja tiesin tarkoittavani sitä todella. Clarissa hymyili minulle, käännähti kannoillaan ja käveli ilmeisesti kotiinsa.

Ei mennyt kuin viisi minuuttia, kun Clarissa tuli takaisin veljensä kanssa. Kuuntelin heidän keskusteluaan tarkalla kuulollani.

"Oletko varma, että Chantal ei pahastu? Sinä kuitenkin kerroit hänen olevan ujo, mutta..." Clarissan veljen ääni oli matala, mutta kuulosti silti hyvältä.

"Olen aivan varma. Kuulin hänen itsekin sanovan, että hän haluaa tutustua uusiin ihmisiin. Hän muuten painotti ihmisiin-sanaa, en kylläkään ymmärrä miksi..." Clarissa sanoi huolettomasti. Kuuntelin vuorostani hänen ääntään. Se oli hento ja kuulosti linnun sirkutukselta.

Pian Clarissan veli seisoi edessäni. Hän vaikutti pitkältä, ja hän oli mielestäni myös hyvännäköinen. "Olet Clarissan veli?" Kuulostin kysyvältä ja mies nyökkäsi.

"Niin, olen Clarissan veli Roger Ray", mies sanoi ja soi minulle hymyn, "ja sinä olet siis Chantal. Sinun silmäsi ovat muuten todella kauniit, mutta hieman epätavalliset. En ole nähnyt tuollaisia silmiä kenelläkään muulla. Äänesikin on kaunis, se kuulostaa aivan... tuulikellolta? Ei, vaan kahdelta tuulikellolta."

"Ni-niin. Nä-nämä olivat minulla jo syntyessäni. Kukaan ei tiedä mi-miksi." Yritin peittää parhaani mukaan pakokauhun, joka syntyi hänen kehunsa johdosta. "Ääneni taas, no, minulla vain on tällainen ääni. Äidinkin ääni kuulosti aivan samalta kuin minun. Kai tämä on perinnöllistä." Naurahdin kireästi.

Istuuduimme olohuoneessani olevalle kulmasohvalle ja tutustuimme paremmin toisiimme. "Niin, minä olen tosiaan kotoisin Italiasta, mutta puheessani ei kuulemma ole selvästi erottuvaa aksenttia."

"Tosiaanko? Me olemme puoliksi norjalaisia, koska äitimme on sieltä kotoisin. Isä kuitenkin veti pidemmän korren nimien valinnassa. He kuolivat viisi vuotta sitten. Minä olen 23 ja veljeni on 24", Clarissa kertoi. Huomasin, että hänen kasvoilleen nousi surullinen ilme kun hän puhui vanhemmistaan.

"Olen todella pahoillani vanhempienne puolesta. Minun äitini on kuollut, ja isä asuu Italiassa. Hän ei ole ikinä nähnytkään minua, eikä minua suoraan sanottuna edes kiinnosta, kuka hän on." Lauoin suustani kovia sanoja.

"Puhutaan nyt vähän iloisemmista asioista", Clarissa sanoi ja hänen ilmeensä muuttui salaperäiseksi. "Kun me olimme pieniä, niin Roger teki aivan kaiken mitä minä sanoin, vaikka hän oli vanhempi. Kerran hän levitti jauhot, koska minä olin pyytänyt."

"En minä ainakaan sellaista muista", Roger sanoi ja pyöräytti silmiään.

"Kyllä vain, olet tehnyt", Clarissa sanoi viekkaasti. Kuuntelin sisarusten nahistelua haltioissaan. Minulla ei ole ikinä ollut sisaruksia joiden kanssa nahistella. Olin hieman kateellinen heille.

Clarissa vaikeni ja katsoi veljeään ja minua vuorotellen. Hänen ilmeestään näki että hän yritti keksiä erikoisille silmilleni järkevän selityksen. Sitten hän näytti muistavan jotain. "Roger, meidän täytyy nyt lähteä. Täti tulee tänään päivälliselle."

 

Roger näytti hetken olevan asiasta pihalla kuin lintulauta. Sitten hänen ilmeensä kirkastui. "Aivan. Niin muuten tuleekin." Hän kääntyi minun puoleeni ja hymyili. "Olen vähän huonomuistinen..."

"Ai vähän..?" Clarissa kikatti hänen vieressään. "No niin, mennäänpä tekemään ruokaa ja siivoamaan, ettei täti taas löydä jotain valittamisen aihetta."

~~~

Olin asunut Glazewoodsissa jo kuukauden. Eräänä sateisena päivänä, kun olin aikeissa hakea postin, minut yllätti sinimekkoinen, ruskeahiuksinen nainen. Oikeasti minut yllätti se, etten ollut kuullut hänen tuloaan. Minun täytyisi tarkastuttaa korvani.

Astuin muutaman askelen eteenpäin. Nainen pysähtyi eteeni. "Hei, olen Zafira Bailley. Sinä olet varmaankin Chantal Corleone."

Yllätyin naisen äänestä. Se kuulosti hieman samalta kuin omanikin, mutta tuulikelloja oli enemmän kuin kaksi. "Tuota, hei vain. En tiennyt tulostasi. Yllätyin hieman."

"Osaan yllättää muut. Osaan myös kävellä hiljempaa kuin kukaan. Vuosien harjoittelun tulos", Zafira sanoi ja aistin hänessä salaperäisyyden. "Silmäsi ovat muuten oikein kauniit ja erikoiset."

Voi ei, hänkin. "Synnyin tällaisena", selitin. Olin kertonut samaa tarinaa jokaiselle joka kysyi. "Kukaan ei tiennyt, miksi sain tällaiset silmät. Eivät edes vanhempani." Pidätin henkeäni odottaessani kuumeisesti, hyväksyisikö Zafira selitykseni mukisematta.

Zafira laittoi kätensä lanteilleen ja tuijotti minua tiukasti. "Tiedän kyllä, ettet ole ihminen. Sen näkee silmistäsi." Hänen äänensä ei kuitenkaan ollut erityisen uhkaava, tai en ainakaan erottanut siitä mitään siihen viittaavaa. Olin niin pakokauhun vallassa.

Nainen katsoi nopeasti alaspäin, hän näytti muistaneen jotain. "Ah, minun täytyy nyt lähteä. Jätin piirakan uuniin." Zafira lähti takaisinpäin ja jäin tuijottamaan hänen peräänsä. Eipä mennyt kauaa, kunnes joku tiesi etten ole ihminen, ajattelin katkerasti. Bada-bing, maaliin osui.

~~~

Aikaa kului taas kuukausi, mutta Zafirasta ei ollut näkynyt jälkeäkään. Olin huomannut viettäväni hyvin paljon aikaa Clarissa ja Rogerin kanssa. Minusta ja Clarissasta näytti tulevan oikein hyvät ystävät, mutta Roger tunkeutui usein seuraamme, koska häntä inhotti jäädä yksin.

Yhtenä niinä päivinä, kun sisarukset olivat luonani, irvistin puhelimen soidessa. Se soi juuri kesken kaikkein mehukkaimman juorun.

"Etkö aio vastata?" Roger kysyi. Nousin huokaisten pystyyn ja kävelin vaativasti soivan puhelimen luokse.

Nostin kuulokkeen ja asetin sen korvalleni. "Chantal Corleone puhelimessa", vastasin.

"No mutta hei, Chantal. Äänestä päätellen olet oikein hyvinvoiva. Sääli, ettet asu enää Colterrassa. Isoisäsi ei suostunut paljastamaan kaupungin nimeä ennen kuin kuoli käsiini." Sanoi vieras, matala, uhkaava miehelle kuuluva ääni.

"Mitä sinä olet tehnyt isoisälle?" sähisin puhelimeen.

"Voi, minähän kerroin jo. Hän kuoli. Seuraavaksi kuolet sinä."

"Jahas? Nähtävästi kuitenkin tiedät, missä asun, koska osasit soittaa tähän puhelimeen." Ääneni ei ollut kuiskausta kuuluvampi.

"Ei puhelinnumeron saamiseen tarvita osoitetta", sanoi ääni tympääntyneesti, "mutta olen todella pettynyt, etten päässyt ylijumalten henkivartijoiden ohi. Anja on todella vahva, hän torjui minut heti kun kuuli ajatukseni."

"Ihan oikein sinulle."

"Mutta", jatkoin, "et nähtävästi tiedä, missä asun. Vaikka löytäisitkin minut, olisin silti mitä luultavimmin sinua vahvempi. Hauskoja etsintähetkiä sinulle."

"Hauskaa siitä totisesti tuleekin. Rakastan metsästämistä." Mies kuulosti nyt kiihtyneeltä.

"No sehän on mukavaa. Mutta tiedätkö mitä? Minä rakastan vihollisten huijaamista." Nauroin hiljaisella äänellä puhelimen luuriin ja kuulin miehen tuhahtavan ja lyövän luurin pohjaan.

Laitoin luurin varovasti paikalleen ja palasin istumaan paikalleni. Kasvoillani oli surullinen ilme. En ollut peloissani puhelun takia, vaan surullinen isoisän kuolemasta.

"Onko jokin hätänä?" Rogerin kysymys tunkeutui tajuntaani.

Käänsin katseeni häneen. "Italian suurlähetystöstä soitettiin, että isoisä on kuollut." En aikonut kertoa koko totuutta, mutta isoisän kuolemasta voisin kertoa huoletta.

"Ikävää. Olen pahoillani puolestasi", Roger sanoi ja tiesin hänen tarkoittavan sitä.

Tuijotin edelleen surullisena eteenpäin, mutta nyt tajuntaani oli tunkeutunut toinen asia. Jos hän tappoi isoisäni, kuinka helppoa olisi tappaa minut?

 

No niin. Ensimmäinen osa. Tekstiä oli mukava kirjoittaa, ja yritin tunkea pimeää huumoriakin mukaan tuohon puhelinkeskusteluun. En sitten tiedä, ymmärtääkö kukaan huumoriani... Kommentit olisivat kivoja, tahdon tietää, mitä pidätte maagikko-ideasta. Ensi osaan muuten liittyy olennaisesti Zafira, kerrottakoon sen verran. :D