Päätin käyttää hätävaratiliäni hyväkseni, eli sijoitan sinne tämän toisen osan kuvat. Juoni on yllättävän yksinkertainen, mutta jännittävä tässä osassa. Varmasti muuten yllätytte lopussa. ;) Sitten niistä voimista: Meyer on käyttänyt kirjoissaan lähes kaiken: ajatusten lukemisen, tulevaisuuteen näkemisen, elementit, mielialaan vaikuttamisen, tuskan aiheuttamisen, totuuden tietämisen, asioiden lopputuloksiin vaikuttamisen, kuolemattomuuden... Voisin jatkaa listaa loputtomiin. Käsitättekö nyt, miksi on hieman hankalaa keksiä lisää voimia, kun elementteihinkin sisältyy tuli, ilma, maa ja vesi? Ei sen puoleen, pidän Twilight-saagasta, joten välillä saattaa vahingossa lipsahtaa jotain, vaikka yleensä kyllä olen hyvin tarkka, ettei mikään muistuta liialti Twilightia, ja lisäksi tässä tarinassa tulee näkymään oma leimani. :) Olen kuitenkin keksinyt pari voimaa, joita Meyer ei ole käyttänyt, ja ne näette sitten tulevaisuudessa. ;) En pidä tätä esitelmää tämän enempää, vaan siirrytään nyt osan pariin.
Ja osan musiikki:
Isoisän kuolemasta on nyt kulunut kuukausi. Olen käytännöllisesti katsoen linnottautunut tänne omaan talooni. En ole päästänyt ketään muuta sisälle kuin Clarissan ja välillä hänen veljensäkin. Joka päivä istun ruokapöytäni ääressä ja mietin kaikkia mahdollisia keinoja, joilla voisin voittaa tämän uhkaussoittoja harrastavan henkilön. Aina kun hän soittaa, lävitseni kulkee sähkövirta ja sähisen ja nauran puhelimeen. Kaiken lisäksi olen ivallinen. Kuinka omistuista. Yleensähän on siinä ja siinä etten pillahda itkuun Clarissankin läsnäollessa.
Kerroin Clarissalle kaiken kaksi viikkoa sitten. Hän oli rehellisesti sanottuna järkyttynyt. Ei, vaan yllättynyt. Huomasin kuitenkin helpotuksen hänessä.
"Se sitten selittää nuo sinun omituiset silmäni. Ja minä kun ehdin jo kuvitella, että kuulut johonkin mafiaperheeseen, jonka jäsenyyden hintaan kuuluu tuollaiset silmät." Clarissa yritti pitää yllä rentoa ilmapiiriä ja pyöräytti silmiään.
"Hei, Clarissa. Tässä ei ole paljon nauramista." Kuulostin varmasti tosi oudolta itkuisella äänelläni, koska suupieleni kaartuivat hymyyn yhtä mittaa. "Se joku soittelija tappoi isoisäni ja on tulossa tappamaan minut. Ainut hyvä asia on se, ettei hän vielä tiedä missä asun."
"No siinä tapauksessa emme tietenkään kerro hänelle", Clarissa sanoi. Mikä Sherlock. "Enkä varmaan kerro Rogerillekaan?"
"Ai et kerro Rogerille missä asun?"
"Eei, vaan en kerro Rogerille, että sinä olet ma-ma... maagikko." Clarissan oli vaikea saada sanotuksi sanaa 'maagikko'.
Aivan. Roger. Olin ehtinyt kiintyä Rogeriin, vähän samalla tavalla kuin veljeen, jota minulla ei koskaan ole ollut. Clarissa on paras ystäväni, ja nyt voin rehellisesti sanoa jakaneeni hänen kanssaan kaiken. Ajattelin asioita. Aikaa tuntui menevän kauan, mutta hymähdin muistaessani, että minun 'kauan aikaani' tarkoitti Clarissalle hänen 'sekuntiaan'. Ennen kuin huomasinkaan, Clarissa oli jo hypähtänyt pystyyn.
Ennen kuin ehdin tajuta mitään - mikä on erittäin harvinaista - Clarissa jo halasi minua. "Toivottavasti se uhkailupuheluiden soittaja saadaan kiinni. En millään haluaisi menettää sinua, koska olet minulle paras ystävä. Parempi kuin kukaan on ikinä ollut." Olin otettu hänen sanoistaan.
Sitten Clarissa vetäytyi nopeasti taaksepäin. "Enkä kerro Rogerille?" Hän kuulosti kiusoittelevalta ja yritti keventää tunnelmaa laittamalla asian leikiksi.
"Et kerro. Ainakaan vielä."
Seurasin Clarissaa pihalle ja katselin hänen loittonevaa selkäänsä. Hän oli saanut minut tajuamaan erään asian. Erään tuikitärkeän asian. Minun kannattaisi jatkaa normaalia elämää - tai ainakin näyttää ulkopuolisille siltä kuin elämäni olisi normaalia - ja yrittää unohtaa murheet.
~~~
Pian huomasin siirtäneeni ajatukseni puutarhanhoitoon. Aluksi en ollut oikein ymmärtänyt, mitä varten kasveja piti kasvattaa, kun haluamansa kasvin sai luotua sormia napsauttamalla. Clarissa selvensi, että ihmiset eivät ole maagikkoja, eivätkä he tiedä meistä mitään. Siksi pitäisi käyttäytyä ja tehdä asiat kuin normaalit. Asia selvä. Tomaattien kylväminen oli oikeastaan aika hauskaa puuhaa, mutta ei enää sitten, kun olin onnistunut lyömään rautaharavalla varpaisiini.
Pian sain kuitenkin rutiinista kiinni ja olin todella ylpeä omasta pikku puutarhastani. Hankin jopa sadettimet, vaikka tiesin, etten käyttäisi niitä kovin usein. Minä rakastin sitä tunnetta, minkä sai, kun teki asiat itse. Jopa kasvien kasteleminen oli minusta hauskaa.
Olin jo ehtinyt unohtaa koko soittelijan. Asiaa kieltämättä auttoi se, ettei hän ollut soittanut muutamaan viikkoon. Minä puolestani aloin kaivata soittoja, elämäni tuntui liiankin turvallisesta. Kuinka ironista. Aikaisemmin olin rukoillut, että soitot loppuisivat, ja nyt kun ne olivat loppuneet, halusinkin ne takaisin. Mielipuolista. Olin juuri erään sitkeän rikkakasvin kimpussa, kun tarkat korvani erottivat sisältä puhelimen pirinää.
Juoksin sisälle ja vastasin puhelimeen. "Chantal Corleone." Sähkö virtasi lävitseni, kun tunnistin soittajan.
"No mutta hei, Chantal. Tiedätkö, olen edistynyt tutkimuksissani. Tiedän nyt, että asut Yhdysvalloissa." Mies naurahti pehmeästi.
"No siihen tietoon ei tarvita ydinfyysikon taitoja", sanoin. Clarissa oli pitänyt minulle oppitunnin ihmisten tekemisistä ja sanonnoista, ammateista ja muusta asiaan liittyvästä.
"Sitä sitten ollaan opittu ihmisten tavoille, oletan?" Mies kuulosti yllättyneeltä.
"Niin, niin olen oppinut elämään kuten normaalit. Mietin vain sitä, että oletko sinä normaali, joku suuruudenhullu yliluonnollisten asioiden metsästäjä, vai oletko joku maagikkojen vihollisista. Onko sukunimesi kenties... Svensson?" Kuulostin tavalliselta hilpeältä itseltäni.
"Kuule tyttö, vihjaatko, että kuulun niihin ruotsalaisiin pelleihin? Eihän heillä ole mitään niitä taitoja mitä teillä on. Toki osalla heistä on, mutta silti."
"Vastaa nyt vain kysymykseeni. Oletko yksi Svenssoneista?" Svensson on ruotsalainen maagikkosuku, erotuksena se, että heillä ei ole ylijumalia. Kukaan ei tarkalleen tiedä, miten he syntyivät, mutta kaikki tiesivät sen, että he yrittävät anastaa valtamme.
"No en ole. Oletko nyt tyytyväinen?" Mies kuulosti kiihtyneeltä.
"Voi, olen erittäin tyytyväinen, kiitos vain ajastasi ja vastauksestasi." Ihmetyksekseni nautin puhelusta ja nauroinkin miehelle härnäävästi. Mielipuolista.
"Ole hyvä vain. Tiedoksesi, että seuraavaksi seulon kaupungit Yhdysvalloissa."
"Onnea yritykselle. Ihan tietoiskuna, että Yhdysvalloissa on yli kymmenentuhatta kaupunkia, joten onnea vain yritykselle." Olin tikahtua naurusta. Kuvitteliko mies tosiaankin löytävänsä minut? Kuulin hänen ärjähtävän ja sulkevan luurin.
Laitettuani luurin paikalleen aloin kuunnella talon ääniä. Käännähdin ympäri, kun pihalta kuului kevyitä askelia, jotka vain nipin napin kuuluivat. Tunnistin askeleet. "Voi ei, en minä häntä tänne tahdo!"
Ryntäsin avaamaan oven ja toteamaan, että olin oikeassa. Zafira Bailley käveli pihallani minua kohti ja tutkaili kotiani kiinnostuneen näköisenä. Tarkastelin häntä ja yritin määrittää hänen mielentilansa. Zafirasta en saanut mitään irti, hän osasi pitää tunteensa omana tietonaan.
Ristin käteni ja yritin pitää järkytykseni ja vihani hallinnassa. "Mitä sinä täällä teet? Etkö olekaan vielä kertonut tiedotusvälineille ja kaikelle muulle medialle, kuka minä oikein olen?"
Zafiran kasvoille nousi epäuskoinen ilme. "En minä sinua ole paljastanut millekään tiedotusvälineille. Minähän paljastaisin samalla itsenikin! Luulin sinua viisaammaksi, tarkkanäköisemmäksi."
Katsoin Zafiraa epäluuloisena. Mitä hän oikein tarkoitti sanoessaan, että 'hän paljastaisi samalla itsensä kun paljastaisi minut'? "Mitä sinä oikein tarkoitat?"
"Et tosiaankaan taida tietää, ethän?" Zafira nauroi. "Ei minulla ole kyllä ikinä ollut aikomustakaan kertoa medialle kuka olet, Chantal Jessica Amelié Corleone."
"Mi-mistä sinä tiedät minun koko nimeni?" Yritin pitää ääneni tasaisena, yritin olla paljastamatta järkyttyneisyyttäni. Oliko tämä nainen ottanut selville kaiken minusta sen jälkeen kun tapasi minut? Voisiko hän olla se henkilö, joka soitteli puheluita. Mutta hetkinen, soittajahan on mies, eikä Zafira selvästikään ollut naiseksi pukeutunut mies.
"Ei, en soita uhkailupuheluita. Ei ole tapana tehdä niin", Zafira sanoi. Olinko minä niin läpinäkyvä? "Mutta Chantal, katsohan silmiäni tarkasti lasien läpi. Mitä huomaat?"
Tuijotin epäuskoisena Zafiran lasien läpi. Tarkat silmäni havaitsivat naarmut lasien pinnassa, mutta myös siniset kissamaiset silmät lasien takana. Epäuskoni vaihtui tyrmistykseksi.
Osoitin epäuskoisena Zafiraa. "Mitä... sinä... siis... sinäkö? Sinäkö ihan totta olet Corleone?" Tuijotin Zafiraa ja yritin keksiä minkä tahansa järkevän syyn, miksi Zafiralla on siniset kissansilmät. "Minä en tiennyt, että ihmisten maailmassa asuu muitakin Corleoneja..."
"No et tietenkään tiennyt. Kukaan ei varmasti enää muista minua. Minä lähdin jo monta vuotta sitten, monta monituista vuotta sitten. Vain ylijumalat tietävät, että olen täällä. Mutta eivät hekään varmasti osanneet arvata, että sinäkin eksyisit Glazewoodsiin." Zafiran sanat kuulostivat järkeviltä, järkevimmiltä kuin olin tahtonut myöntääkään.
"No hyvä on, mennään sisälle juttelemaan." En usko, että annoin periksi. Kuitenkin joku salajuoni. No, pianhan se selviäisi.
Zafira käveli rauhallisesti perässäni muutaman metrin matkan siniseen olohuoneeseeni. Siniseen, kuten koko muukin talo makuuhuonetta ja kylpyhuonetta lukuunottamatta. "Sinulla on kaunis talo", Zafira sanoi ja hymyili. Minä tuijotin häntä epäluuloisena, vaikka olinkin otettu kauniista sanoista.
Pian minä jo istuin sohvalla varuillani ja Zafira istui varovasti, varoen tekemästä mahdollisia äkillisiä liikkeitä. Hän selvästi aisti, että en luottanut häneen.
"Miksi sinä et astu Colterrassa? Miksi sinä lähdit sieltä pois?" Aloitin kyselemisen. En vieläkään luottanut Zafiraan, hänhän saattoi kuulua Svenssoneihin.
"En kuulu Svenssoneihin." Mitä? Lukiko hän ajatukseni? "Kyllä, minä osaan lukea ajatuksia, mutta kykyni rajoittuu vain huoneen sisäpuolelle En pysty lukemaan toisessa huoneessa olevien ajatuksia." Ahaa.
"Miksi sinä sitten olet täällä?" Päähäni ei kerta kaikkiaan mahtunut muita mahdollisia motiiveja muuttaa ihmisten ilmoille kuin omani.
"Ennen kuin vastaan, otan nämä lasit pois. Ne haittaavat ikävästi näköäni, mutta minun on pidettävä ne päässä, jottei silmistäni kyseltäisi."
"Noin, nyt on parempi", Zafira sanoi huojentuneena. Hän näytti erilaiselta, nuoremmalta ilman laseja. Hetkinen, nuoremmalta? "Minä olen kuolematon, kuten muutkin ylijumalat. Tämän lisäksi minä en vanhene ulkonäöllisesti, pystyn lukemaan ajatuksia ja tiedän tasan tarkkaan milloin minulle valehdellaan, vaikka henkilö ei ajattelisikaan asiaa. Yleesnsä kyllä ehdin lukea ajatukset ennen kuin minulle valehdellaan." Hetkinen. Muutkin ylijumalat?
"Sanoit, että muutkin ylijumalat? Mutta eihän ylijumalia ole kuin neljä. Ainahan heitä on ollut vain neljä."
"Ei. Alunperin meitä oli viisi. Minä en muuten oikeasti ole Zafira Bailley, kuten varmaan tiedätkin. Oikea nimeni on Zafrina Corleone. Varmuuden vuoksi muutin etunimenikin, koska muut ylijumalat eivät olleet oikein tyytyväisiä minuun, kun lähdin."
"Miksi sinä sitten lähdit?" Kysymykseni kuulosti minun korvissani oudolta, mutta minä en tiennyt, miksi Zafira - tai siis Zafrina - oli lähtenyt Colterrasta.
"En enää kestänyt Marcusta ja Caiusta. Heillä oli joku ihme visio siitä, että meikäläisten pitäisi mennä naimisiin vain Corleonien kanssa, ei ihmisten, ei kenenkään muun kanssa. Mercy ja Irina olivat minun kannallani, mutta heissä ei ollut tarpeeksi naista lähtemään. Tiesitkö, että Colterra oli ennen Coltraire?"
"Hetki. Siis... oliko Colterra ennen Coltraire? Coltraire on kaunis paikan nimi, miksi se muutettiin?" Zafrina näytti siltä kuin asia olisi itsestään selvä. Niin, itsestään selvä hänelle, muttei minulle.
"Marcus ja Caius ovat liian itserakkaita... Luonnollisestihan he ovat hyvännäköisiä, ja minun lisäkseni Caius ei vanhene ulkonäöllisesti ollenkaan ja Caiuksen ääni voittaa yleensä kaikkien muiden äänet. Caius halusi muuttaa Coltrairen Colterraksi, koska Colterra on muka lähempänä meidän omaa sukunimeämme Corleonea. Siksi minä lähdin. Liian itserakkaita minun makuuni." Zafrina vaikutti tyytyväiseltä päätökseensä.
"Minulla on myös tämä medaljonki", Zafrina sanoi ja katseeni liukui hänen kaulakoruunsa, jota ei varmasti ollut siinä aikaisemmin. "Mainitsinko, että pystyn liikuttamaan käsiäni nopeammin kuin kukaan? Noukin tämän äsken taskustani, etkä sinä huomannut." No, se selitti asian. Zafrina näytti hyvin itsetyytyväiseltä, ehkä hieman omahyväiseltäkin.
"Mitä se medaljonki oikein tekee? Miksi sinä kannat sitä, mutta muilla ylijumalilla ei ole tuollaista?"
Zafrina kumartui puoleeni kuin salaliittolainen. "Tämä medaljonki pitää sisällään monia salaisuuksia. Monia vaarallisia salaisuuksia. Caius antoi tämän mielihyvin minulle, koska tiesi, ettei itse pystyisi vastustamaan kiusausta. Hän ajattelee kuitenkin aina Corleonien ja Colterran parasta, vaikka siltä ei aina vaikutakaan."
"Millaisia salaisuuksia?" Paloin halusta tietää. Tahdoin tietää enemmän kuin mitään muuta, millainen tuo medaljonki oikein olisi.
"Tämä ei ole mikään avain, jolla saa auki holvin kuin holvin. Tällä ei edes pääse Colterraan", Zafrina sanoi ja kikatti. Hyvin epätyypillistä ylijumalalle. Kaiken lisäksi hänen täytyi olla tuhansia vuosia vanha, eihän hänen pitäisi kikattaa kuin jokin nuori tytönheitukka! "Minä olen mieleltäni nuori. Niin, palataan nyt tähän medaljonkiin. Tällä saa käyttöönsä Auringon ja Kuun voimat. Sinulla on Auringon voimia, nuori Chantal, mutta ne eivät ole voimakkaita, koska et ole kuolematon. Olet hyvin tavallinen Corleone. Sinä kuolet vanhuuteen, kuten useimmat muutkin." Zafrinakin taitaa olla sukua Sherlockille. Tietäisin ehkä itsekin, jos olisin kuolematon.
"Älähän heittäydy näsäviisaaksi!" Kiinnitin vasta nyt huomiota Zafrinan ulkonäköön. Hän näytti hyvin... epäylijumalalliselta.
"Sinä et näytä epäjumalalta", sanoin epäluuloisena. Epäluulo oli palannut epäuskoisen katseeni lisäksi.
"Tietenkään en näytä! Luuletko tosissasi, että minä kuljeskelen täällä hopeahiuksisena pitkässä mekossa? Minuthan vietäisiin pehmustettuun huoneeseen ennen kuin ehtisin kissaa sanoa." Aivan... Pehmustettu huone ei erityisemmin kiinnostanut minuakaan.
"No et tietenk-" Minut keskeyttivät rytmikkäät kevyet askelet. Naisen askelet. "Clarissa."
"Sinulla on hyvin tarkka kuulo. En ole tavannut ketään joka kuulee huoneen ulkopuolelle. Kuka muuten on Clarissa?" Huomasin Zafrinan hyvin uteliaaksi maagikoksi. Eikö hän olekaan kaikkitietävä? "En pysty lukemaan ajatuksia, koska tämä Clarissa on huoneen ulkopuolella", Zafrina valitti.
Juoksin ovelle. Clarissa ei näyttänyt huomaavan minua, vaan näytti tuskailevan hiustensa kanssa. Hänen pitkät sormensa olivat otsahiusten kimpussa. En kyllä ymmärtänyt, miksi hän tuskaili; hänen hiuksensahan näyttivät aina hyviltä.
Clarissa ei näyttänyt huomaavan minua, hän selvästi mökötti. En ole koskaan nähnyt kenenkään mököttävän hiusten takia, mutta kerta se on ensimmäinenkin. "Clarissa, mitä sinä teet täällä?" Clarissa näytti havahtuvan ajatuksistaan.
Clarissa syöksyi halaamaan minua nopeasti jopa ihmiseksi. "Hei, minähän tukehdun", haukoin mukamas henkeä. "Mutta arvaas mitä? Se Zafira - siis Zafrina - on täällä."
Clarissa ei näyttänyt käsittävän ollenkaan mistä puhuin. "Zafira, se sinimekkoinen naishenkilö. Sanooko mitään?" Minua nauratti. Clarissa oli selvästi pihalla tapahtumista, tai sitten se on sitä huonomuistisuutta mitä esiintyi Rogerilla. Olikohan se tarttunut häneenkin?
"Ai joo, se tärähtänyt naishenkilö, mikä sanoi sinulle että tietää mikä sinä olet?" Clarissa näytti viimein tajuavan tilanteen. "Mitä hän täällä oikein tekee?"
"Kuulet sitten, mutta sinun täytyy tavata hänet! Oikeasti hän on aika mukava. Muistakin sitten, että hänen oikea nimensä on Zafrina."
"Tämä naishenkilö on siis Clarissa." Zafrina kuulosti enemminkin toteavalta kuin kysyvältä. "Ei, en minä oikeasti tarvitse laseja." Clarissa oli kai ajatellut jotain silmälaseihin liittyvää.
"Tuotaa... Zafrina osaa lukea ajatuksia", selitin, kun Clarissa näytti erittäin hämmentyneeltä. "Istu toki alas, Clarissa."
Selitin nopeasti Clarissalle asiat, jotka olimme käyneet läpi. Paras ystäväni näytti kuin puulla päähän lyödyltä. Annoin hänen ajatella rauhassa ja siirryin Zafrinan puoleen. "Zafrina... Mitä nämä muut ylijumalat tekevät? Mitä voimia heillä on?"
"No, minun lisäkseni kaikki osaavat lukea ajatuksia ja tietävät milloin heille valehdellaan. Caiuksella nämä voimat ovat jopa vahvempia kuin meillä muilla. Minulla on Auringon ja Kuun voimat ja Mercyllä on uskomaton kyky huomata milloin joku on sisimmässään oikeasti pahoillaan jostain. Tämän lisäksi Mercy pystyy lamauttamaan vihollisen. Tämä vihollinen, näkee ja tuntee, mutta hän ei pysty liikkumaan mihinkään. Jokin voima eli Mercy pitää hänet paikallaan. Hän pystyy keskittymään moneen samaan aikaan. Irina hallitsee maata ja vettä, ja hänen voimansa ovat suunnattomat. Marcus on siksi tärkeä, koska hän tietää aina, mitkä voimat ovat vahvimpia jossain toisessa maagikossa. Hän keksi minun Auringon ja Kuun voimani ja teki minusta ylijumalan." Zafrina kohautti harteitaan. "Sitten Caius. Hän hallitsee säätiloja ja pystyy loihtimaan sateen kun sitä tarvitaan. Sen lisäksi hän ei vanhene ulkonäöllisesti, taisinkin mainita siitä jo, ja hän hallitsee tulta ja sähköä."
"Oikeastiko?" kysyin. En ollut ikinä kuullut, mitä voimia ylijumalilla oikein oli, ja nyt tiesin ne kaikki. "Mutta mieti nyt, mistä kaikesta jäät paitsi! Sinä olet kaunis, omaat Auringon ja Kuun voimat, olet ylijumala!"
"En koe jääväni mistään paitsi", Zafrina sanoi hetken mietittyään. "En oikeastaan kaipaa elämää Colterrassa. Caiuksen alaisena oleminen ei oikeastaan ollut kauhean mukavaa, vaikka hän onkin pohjimmiltaan hyväsydäminen. Hän tekee kaiken aina Colterran ja sen asukkaiden hyväksi."
"Anteeksi nyt vain", Clarissa keskeytti, "mutta oletteko te jotain sukua toisillenne? Oletteko te jotain siskoksia? En ole oikein tajunnut tätä ylijumalajuttua, ja te olette niin samannäköisiä, että teitä luulisi helposti siskoksiksi. Olenko oikeassa?" Jep. Sherlockhan hän, tarvitsisi varmaan Watsonin seurakseen.
"Kuuntelitko ollenkaan meidän keskusteluamme, Clarissa?" Zafrina kysyi harmistuneena. "Minähän sanoin, että olen ollut kuolematon tuhatviisisataa vuotta."
"Etkä sanonut!" Clarissa väitti vastaan. "Höpisit vain niistä voimista mitä sinulla ja muilla ylijumalilla oikein on. Missään välissä en kuullut sinun sanovan yhtään mitään iästäsi."
"Ai..."
Zafrina mietti hetken. "Minäpä tiedän. Näytän teille, millainen olen ylijumalana. Täytyy kuitenkin mennä pihalle ja meidän täytyy odottaa, että on pimeää. Piha on kai muutenkin valaistu, joten naapurit eivät varmaankaan kauheasti kiinnitä huomiota muutamaan ylimääräiseen valoon, vai kuinka?"
Clarissa katsoi minua odottavaisena. Hän kai odotti minun sanovan jotain. Tiesin, että Clarissa halusi kuollakseen nähdä, millainen Zafrina oikein on ylijumalana. "No mennään vain. Minäkin haluan nähdä millainen sinä oikein olet valkohiuksisena."
~~~
Kahdeksan aikaan illalla me olimme pihalla odottamassa. Zafrina etsi itselleen paikan takapihalta kiviaidan edestä. "Tämä paikka on oikein hyvä", hän sanoi ja väläytti lämpimän hyvyn.
Tunsin vieressäni seisovan Clarissan olevan hermostuksesta ja innostuksesta jäykkänä. Hän hymyili odottavaisesti Zafrinalle. Minunkin suupieleni kohosivat hiukan ja kuuntelin omaa tasaista pulssiani ja kiihtyneen Clarissan normaalia nopeampaa pulssia. Samalla katsoin tarkasti Zafrinan käsiä, katsoin mitä hän oikein teki niillä.
Zafrina vaihtoi asentoa, ojensi kätensä ja näytti keskittyvän tosissaan johonkin. Hänen ympärillään alkoi kieppua valopalloja, jotka hehkuivat eri sinisen sävyissä. Valopallojen keskellä näytti olevan hyvin vaaleaa valoa.
Ennen kuin ehdimme huomata, Zafrina seisoi edessämme valkohiuksisena yllään upea vaaleanvihreä mekko. Hänen käsissään oli muutama valopallo. "Se oli vaikeampaa, koska en ole ollut ylijumalan hahmossa liki seitsemäänsataan vuoteen."
Hänen kädessään loisti valtava keltainen pallo. "Auringon voimat ovat ainakin vielä tallella. Pakkohan niiden on olla, kun iltaisin olen valaissut kasveja niillä." Tarkensin näköäni ja kohdistin sen Zafrinan poskeen, jossa oli perhosen merkki. Hän selvästikin oli kuolematon. Hänellä olivat myös oudot suipot korvat.
Olin aivan haltioissani. Vieressäni seisova Clarissa vetäisi kiivaasti henkeä ja laittoi kätensä silmiensä suojaksi. Zafrinasta lähtevä valo oli niin tavattoman kirkas, että se häikäisi hänen silmänsä.
Viiden minuutin kuluttua Zafrina ojensi kättään hieman ja nyt hän sai selvästi helpommin ne samaiset valopallot luokseen. Jälleen kerran ne kietoutuivat hänen ympärilleen löyhäksi spiraaliksi. "En viihdy tässä hahmossa enää yhtä hyvin kuin aikaisemmin", hän huokaisi.
Taas muodonmuutos tapahtui nopeammin kuin edes minun silmäni ehtivät perässä. Zafrina seisoi nyt normaalissa hahmossaan kiviaidan edessä ja tuijotti käsiään varmistaessaan, että myös hänen kätensä olivat normaalit.
Zafrina käveli luokseni. "Mitä pidit? Eikö ollutkin aika hienoa? Yleensä vaihdan hahmoa nopeammin, mutta kun en ole seitsemäänsataan vuoteen ollut ylijumalana niin..."
"Näyttihän se kieltämättä aika uskomattomalta. Clarissa ei vieläkään usko silmiään. Hän lähti kotiinsa, koska ei uskonut kestävänsä enää yhtään enempää tietoa tämän päivän sisällä."
"Chantal, olen miettinyt seuraavaa asiaa. Haluan antaa medaljonkini sinulle." Meni hetki ennen kuin Zafrinan sanat kulkeutuivat tajuntaani.
"Siis sinä haluat antaa kallisarvoisen medaljonkisi minulle? Miksi?"
"Uskon että pidät siitä parempaa huolta kuin minä. Ota se." Zafrina ojensi mustekalamedaljonkiaan minulle. Epäröin hetken. Sitoutuisinko johonkin, jos ottaisin medaljongin? Toisaalta Zafrina näytti vilpittömältä.
Otin rohkeasti medaljongin ja laitoin sen kaulaani. Sen voima oli niin suuri, että se työnsi minua taaksepäin. Kaiken lisäksi medaljonki tuntui kylmältä. "Miksi medaljonki on näin kylmä?"
"Siksi, että se ei aisti sinussa ylijumalaksi kelpaavia voimia tai kykyjä. Esimerkiksi minulla medaljonki tuntuu kuumalta. Se tuntuu sinulla aina kylmältä. Pyydän sinua antamaan medaljongin aina eteenpäin seuraavalle perijälle. Medaljonki mittaa aina jokaisen ja etsii kaikki mahdolliset kyvyt, joita henkilöllä on. Jollakulla lapsista saattaa olla kykyjä ylijumalaksi." Onko Zafrina järjiltään!? Kuinka minun tulevilla lapsillani ja heidän lapsillaan ja lapsenlapsillaan olisi kykyjä ylijumalaksi, kun minullakaan ei ole? Varsinkin, kun me menemme naimisiin ihmisten, emme maagikkojen, kanssa.
"Ylijumalan kykyjä voi olla kenellä tahansa, jonka vanhemmista tai esivanhemmista joku on maagikko. Vaikka lapsen vanhemmillakaan ei olisi kykyjä tai voimia, silti hänellä voi olla."
Laitoin käteni vyötäisille. "Eli siis..."
"...tuleeko jostakusta minun lapsestani tai lapsenlapsestani tai muusta jälkeläisestäni kuolematon ylijumala?"
Tässä toinen osa. Sainpas sen valmiiksi tämän päivän aikana, joten minua ei tarvitse kierittää tervassa ja höyhenissä. ;) Kommenttia kaipaisin, että mitä piditte osasta? Oliko tarpeeksi yllättävä vai haluatteko sitä actionia?
Kommentit