Tässä nyt on uusi osa, ja huomatkaa tämä: ei kestänyt puoltatoista kuukautta! Tätä osaa oli harvinaisen hauska tehdä, ja täytyy sanoa, että lopputulos saattaa yllättää. ;) Kuitenkin, tässä nyt yhdeksäs osa!

Osan musiikki:
K'naan - Wavin' Flag

Molly

Olin linnoittautunut yöksi meidän vierashuoneeseemme. Michael oli yrittänyt saada ulos. Puhutaan asiat selviksi, hän oli sanonut. Paskat tässä mitään puhuttavaa olisi. Hän oli pettänyt minua ja sillä sipuli.

Istuin makuuhuoneen nurkassa olevalla tuolilla, olin istunut siinä koko yön ja pohtinut asioita.

Se oli väärin. Se oli niin väärin. Minä luotin Michaeliin, minä rakastin häntä. Ja mitä minä sain? Kihlauduin pettäjän kanssa. Kyynelet tekivät jälleen tuloaan.

Sisuunnuin ja ponkaisin pystyyn. Minä en itkisi hänen takiaan. Huusin raivosta. Teki hyvältä huutaa, en ollut tehnyt niin pitkään aikaan. Tiesin, mitä tekisin.

Pinkaisin vaatekaapille, jonne muistin heittäneeni muutamia rakastamiani vaatteita. Kaivoin sieltä punaisen kuvioidun polvipituisen hameeni ja siihen sopivan harmaan olkaimettoman röyhelöpaidan, jossa oli leveä vyö. Kengiksi valitsin punaiset avokkaat. Nyt näytin hyvältä, arvokkaalta, kun menisin ilmoittamaan Michaelille päätökseni.

Aivan, vielä hiukset.

Kipitin korot kopisten kylpyhuoneeseen, ja suoritsin hiukseni. Ne olivat pidemmät kuin muistinkaan. Kiinnitin myös suortuvia pinneillä taakse, jotta ne eivät riippuisi otsani edessä. Tarkastelin itseäni vielä kerran, olin tyytyväinen lopputulokseen. Näytin itsevarmalta, jos vaikka Jessicakin sattuisi pyyhältämään paikalle.

Astelin portaat alas, olin napannut rakkaimman laukkuni ja pakannut siihen kaikista tarpeellisimmat tavarani. Yritin näyttää tunteettomalta, mikä oli hemmetin vaikeaa.

Michael oli istumassa yhdellä muhkeimmista nojatuolistamme - siis hänen nojatuoleistaan. Nähdessään minut hän pomppasi pystyyn. "Molly, minä rakastan sinua. Jessica oli vain jokin hetkellinen mielenhäiriö, hän manipuloi minut! Olet vielä paljon kauniimpikin kuin hän", Michael hymyili ja lähenteli. Joo-o, lirkun lirkun. En usko sanaakaan puheestasi, kusipää.

En enää pystynyt estämään sitä, vaan raivo ja viha hiipivät jokaiseen kasvoni soluun. Irvistin hänelle vihaisesti ja ponnahdin taaksepäin. "Onko mieleesi tullut, että MINÄ en ehkä annakaan anteeksi SINULLE!?" kiljuin ja yritin näyttää mahdollisimman uhkaavalta. Michaelin silmissä välähti pelko.

"Me eroamme. En kestä tuollaista kusipäätä, joka juoksee ex-tyttöystävänsä perässä kuin pässi narussa!" sanoin ilkeästi, tarkoittaen joka ikistä sanaa jonka suustani päästin. "Äläkä turhaan vaivaudu pakkaamaan. Minä lähden! Jos et unohda, olen miljonääri. Voin ostaa itse oman taloni, ja sinä voit pitää tämän - sen Jessicasi kanssa."

"EI! Et voi tehdä tätä minulle, Molly! Minä rakastan sinua, ja sinäkin rakastat minua!" Michael huusi, näin hänen silmissään epätoivon.

"Minä rakastin sinua. Huomaa mennyt aikamuoto", sanoin kylmästi, ja viskasin kihlasormuksen päin hänen naamaansa. "Jessica voi saada tuon, minä en tee sillä enää yhtään mitään."

"Hyvästi, Michael", sanoin ja käännyin kannoillani. Kävelin eteenpäin vilkuillen ympärilleni, katsoin viimeistä kertaa taloa, jossa olin asunut. Michaelin kanssa. Michaelin, joka oli pettänyt minua. Michaelin, jota en enää rakastanut.

Kuulin Michaelin itkevän. Vollota vaan ihan rauhassa, ajattelin, opitpahan joskus kunnioittamaan naisia. Minä en peräänny. Sinä teit virheen, pahan virheen, ja saat maksaa siitä. Huulillani karehti kevyt hymy, kivi oli vierähtänyt sydämeltäni. Tunsin itseni vapaaksi, vapaammaksi kuin koskaan, edes kihloissa ollessani.

Tiesin, mistä tämä uusi vapaudentunne johtui. Olin kai aina alitajuisesti tiennyt, että Michael oli läpimätä. Hänen komea ulkomuotonsa ja kohtelias käytöksensä olivat hurmanneet minut. Nyt olin vihdoin nostanut ruusunpunaiset lasini pois silmiltäni, ja näin mikä hän oikeasti oli.

Kävelin portaat alas, aamu alkoi jo sarastaa. Päästyäni portille katsoin vielä viimeisen kerran taakseni taloa, jota en toivottavasti näkisi enää koskaan.

* * *

Istuin läheisentaksiaseman kovalla, puisella penkillä. Olin päättänyt yöpyä siinä, huomenna etsisin itselleni uuden asunnon.

Yksinäinen kyynel vierähti poskelleni. Voisin ehkä mennä kotiin, mutta he asuivat kolmenkymmenen kilometrin päässä. Minulla ei ollut tarpeeksi käteistä mukana päästäkseni sinne taksilla.

Käänsin katseeni, ja näin vihaiselta näyttävän tumman hahmon kävelevän jalkakäytävää pitkin. Ihoni nousi kananlihalle, hän näytti todella pelottavalta.

Hän kääntyi ympäri, ja näki minut. Hän alkoi lähestyä hitaasti, olin aikeissa ottaa puhelimeni soittaakseni poliisille. Hän lähestyi lähestymistään, tunsin niskakarvojenikin nousevan pystyyn. Minua pelotti, en tiennyt mitä tuolla miehellä oli mielessään.

"Molly? Molly Corleone?" mies kysyi. Hänen äänessään oli häivähdys ranskalaista korostusta. Mies polvistui eteeni ja suuteli kämmenselkääni. "Emme ole nähneet aikoihin."

"Ja kukas helvetti sinä olet?" Taas varmaan joku kylähullu. Kohtelias kylähullu - joka tiesi nimeni. Pelottavaa.

Sitten muistin hämärästi yläasteajan. Henkäisin syvään. "Felix?" E-hei, ei hän voinut olla. Ei hän voinut olla Felix Renaud, yläasteajan ihastukseni.

Ennen kuin tajusinkaan, hän oli vetänyt minut ylös punaisesta penkistä ja työntänyt taksiaseman yhtä seinämää vasten. "Molly, kerro mikä sinua vaivaa. Näen sen sinusta", hän sanoi vaativasti. Katsoin hänen tummansinisiin silmiinsä, jotka näyttivät todella huolestuneilta.

"Molly", hän sanoi uudestaan, ja tuijotti minua intensiivisesti. Hänen sinisiin silmiinsä olisi voinut vaikka hukkua. Tiesin Felixin välittävän minusta, olimme olleet yläasteella hyvät ystävät. "Molly, sinun täytyy kertoa."

"Si-sinähän tiedät Michael Jardinin?" kysyin ääni vavisten. Näin Felixin katseen terävöityvän.

"Ai sen blondin hyypiön, kenen kanssa menit kihloihin?" hän kysyi värittömästi. Nyökkäsin.

"Niin. No, minä... me... minä otin hänestä eron", sanoin. "Hän petti minua ex-tyttöystävänsä kanssa, enkä voi antaa hänelle anteeksi. Hän oli valmis anelemaan minua jäämään, vaikka polvillaan." Michael veti toisen kätensä pois.

"Eli sinä siis tiedät", hän mutisi.

"Mitä minä tiedän?" kysyin hämmentyneenä. En ollut aivan varma, mistä Felix höpötti.

"Olin tulossa kertomaan sinulle, Michael pettää sinua. Näin hänet jonkun ihme blondin kanssa kaupungilla, ja he olivat melko lämpimissä tunnelmissa. Suutelivat ja sellaista. En halunnut sinulle sellaista miestä", hän selitti.

Felix veti minut lähemmäs. "Katsos, Molly, minä rakastin sinua yläasteella ja rakastan edelleen", hän kuiskasi korvaani. Voi, sanoiko hän tosiaan noin?

"Minäkin pidän sinusta edelleen, Felix", sanoin. Voiko tämä olla totta? Felix piti minusta edelleen, vaikka olin käyttäytynyt vähän liian kylmästi hänelle.

"En voi uskoa... Michaelin ulkokuori oli vain komea, hän näytteli, mutta sinä olet aito. Taidat välittää minusta oikeasti", sanoin liikuttuneena.

"Niin välitän", Felix sanoi hiljaa.

* * *

Vuoden kuluttua.

Oli kulunut vuosi siitä, kun tapasin Felixin monen vuoden jälkeen sillä taksipysäkillä. Hän oli vielä komeampi, huumorintajuisempi, mukavampi, lempeämpi ja romanttisempi kuin muistinkaan. Hän ei koskaan maininnut Michaelia, enkä maininnut minäkään. Halusin unohtaa hänet, mutta pettäminen oli aiheuttanut sen, että olin todella varovainen Felixin kanssa, en luottanut miehiin enää niin hyvin kuin ennen. Felix vakuutti minulle monesti, että olin ainoa nainen hänen elämässään, ja uskoin häntä. Halusin uskoa häntä. Felix oli kai ainoa mies, johon olin koskaan luottanut näin paljon. Hän ei pettäisi minua, tiesin sen sydämessäni. En ollut koskaan ollut onnellisempi kuin nyt.

Olimme muuttaneet vanhaan taloon, jonka olimme restauroineet. Lisäsimme myös lisäsiiven talon taakse, jotta saimme yläkertaan avoimen olohuoneen. Sisätiloihin olimme sekoittaneet vanhaa ja modernia, ja ne sopivat loistavasti yhteen.

Olin värjännyt hiukseni kullanvaaleiksi, ja täytyi myöntää, että ne sopivat paljon paremmin ihooni. En näyttänyt enää niin kalpealta, alati sairaalta. Olin myös muuttanut pukeutumistyyliäni, pidin paljon enemmän kalliita vaatteita, pukeuduin seurapiirimaisemmin.

Istuuduin Felixin viereen vihreäkuvioiselle sohvalle, joka oli mukavan pehmeä. "Mitä kaunis naiseni tänään ajattelee?" hän kysyi vinosti hymyillen.

Hypähdin kepeästi hänen syliinsä. "Ajattelen sinua, minua - meitä", sanoin ja Felix naurahti hurmaavasti. Hän oli unelmamieheni, en tiennyt mikä ihmeen päähänpisto Michael oli ollut. Meillä ei ollut ollut mitään yhteistä. No jaa, hän oli ollut hyvä näyttelijä.

Onneksi Felix oli huono valehtelija. Hänestä näki aina läpi.

Hän piti kättään alaselälläni, ja veti minua lähemmäs. Olimme Felixin kanssa samanikäisiä, ja luonteemme sopivat hyvin yhteen. Meillä oli paljon yhteistä.

Lisäksi, minulla oli Felixin kanssa paljon enemmän vipinää. Sohva joutui koetukselle lähes joka päivä - useampaankin kertaan saman päivän aikana.

"Molly, minun suloinen Mollyni", Felix mutisi kiihkeiden suudelmien välissä. Pidin siitä, kun hän sanoi minua 'hänen Mollykseen'. Naurahdin.

"Minun komea, lempeä Felixini", vastasin.

"En tiedä, mitä tekisinkään ilman sinua. En tiedä missä olisin", sanoin. Felix tiukensi otettaan minusta.

"Et sinä olisi ilman minua. Olisin hakenut sinut sieltä, missä ikinä olisitkaan ollut", hän naurahti. No, tuo oli varmaan totta.

* * *

Viikon kuluttua.

Söimme tuiki tavallista lounasta, Felix oli valmistanut loistavaa chili con carnea. Oli siis muitakin, jotka osasivat tehdä ruokaa.

"Onko ruoka hyvää?" Felix kysyi näennäisen hermostuneena. Mikä ihme häntä vaivasi? Hän oli ollut tuollainen jo pari päivää. Ikävät ajatukset olivat jo alkaneet jyllätä mielessäni, nakertaa luottamustani.

"Felix, tämähän on aivan loistavaa! Missä ihmeessä olet oppinut tekemään näin hyvää ruokaa? Muistan, kun onnistuit yläasteen kotitaloustunneilla polttamaan riisit pohjaan."

Felix kurottui pöydän yli ja veti käteni pöydälle. Hän asetti vasemman kätensä hellävaroen omani päälle. "Molly, tiedäthän sinä kuinka paljon minä sinua rakastan?" Voi paska. Joku oli siis tehnyt Michaelit. En saata uskoa tätä, en vain voi!

"Tiedänhän minä", vastasin, ja loihdin kasvoilleni väkinäisen hymyn. Hän kai luuli etten tajuaisi mitään. Väärässä olit, niin väärässä. Tuijotin pöydän pintaa, ja näin sivusilmällä hänen keräävän rohkeutta sanoakseen jotain. Hän myös piti jotain käsissään.

"Molly, tuletko vaimokseni?" hän kysyi ja työnsi minulle tummansinisen samettilaatikon. Oho. Ei hän siis ollutkaan pettänyt minua. Otin samettilaatikon käteeni.

Avasin sen. Siellä oli ihanin timanttisormus, jonka olin ikinä nähnyt. Paljon hienompi kuin minkä Michael oli ostanut. Näki, että Felix oli selvästi miettinyt sormusvalintaansa. "Tietenkin minä tulen!" kiljaisin innoissani.

Ihastelin sormusta, joka oli selvästi hankittu rakkaudella, tarkasti harkiten. Miten minä hölmö saatoinkin ajatella pahaa Felixistä?

Felix näytti todella helpottuneelta, kun olin vastannut kyllä. Hän hymyilikin kuin rakastunut hölmö. Hän kyllä olikin rakastunut hölmö, minun rakastunut hölmöni.

"Minä rakastan sinua, Felix", sanoin ja tarkoitin todella jokaista sanaa. Silloin ovikello soi. "Minä menen avaamaan", sanoin hymyillen, ja nousin paikaltani.

Kävelin ulko-ovea kohti ihmetellen sitä, kuka kumma mahtoi olla ovella. Sinisten piikkikorkokenkieni kopina muuttui kuuluvammaksi, kun siirryin tummalta puulattialta kylmälle kivilattialle.

Avasin ulko-oven ja näin kauniin, vaaleahiuksisen naisen seisovan kärsivällisen näköisenä pylvään vieressä. "Olen odottanut sinua, Molly Corleone", nainen sanoi hieman kiekuvalla aksentilla.

Charlotte

Pomppasin Mollyn eteen. "Olen aivan varma, että meistä tulee parhaat ystävät!" huudahdin, ja Molly selvästikin mietti, kuka hemmetti minä olinkaan. "Oh, unohdin esittäytyä. Olen Charlotte Svensson." Ojensin käteni halatakseni Mollya.

"Svensson?" kuulin hänen äänensä kylmenevän, kun nappasin hänet halaukseen. "Oletko jotain sukua sille Andreas Svenssonille, joka yritti napata pikkusiskoni seitsemän vuotta sitten?"

"Juu, olen hänen pikkusiskonsa. Älä huoli, en minä kidnappaa sinua. Kuten sanoin, meistä tulee ystävät", sanoin päättäväisesti. Olin nähnyt sen, joten...

"Tule toki peremmälle", Molly sanoi vieraanvaraisesti, kun tajusi etten aikoisi vahingoittaa häntä. "Anteeksi se äskeinen, veljesi vain herätti minussa hyvin ikäviä muistoja."

Molly saatteli minut olohuoneeseen ja istutti nojatuolille. Tässä talossa suorastaan haisi raha. "Miksi olet täällä?" hän kysyi minulta turhia kiertelemättä.

"Haluan keskustella kanssasi", sanoin. "Minulla taitaa olla jotain selitettävää. Ensinnäkin, Andreas luulee minun olevan lomalla Puerto Ricossa, joten hän ei tiedä tästä mitään. Ja on muuten parempikin, ettei tiedä."

"Sinähän tiedät, että Svenssonit ovat Ruotsista", aloitin. Keskeytin kuitenkin, kun kuulin askeleita, ja näin ruskeahiuksisen miehen tulevan olohuoneeseen.

"Hän on Felix, tuleva aviomieheni", Molly sanoi. "Voit puhua hänen kuullensa, hän tietää tasan tarkkaan mikä minä olen."

"Mm, selvä. Eli me olemme Ruotsista, ja Andreas on aina kadehtinut italialaisten maagikkojen voimia", sanoin ja elehdin käsilläni voimakkaasti.

"Senkö takia hän yritti viedä pikkusiskoni?" Molly kysyi ihmeissään, ja näin hänen värähtävän. "Hän ei tosin vaivautunut edes tarkistamaan, oliko Rachellella taikavoimia vai ei."

"Veljeni on tunnetusti kärsimätön. Hän on niitä tyyppejä, jotka tappavat ensin ja kyselevät sitten. Ei, ei hän Rachellea olisi tappanut", sanoin kiireesti nähdessäni Mollyn kauhistuneen ilmeen. "E-hei. Veljeni tuntien hän olisi tutkinut ja sörkkinyt pikkusiskoasi, yrittäen keksiä kuinka saisi tytön taikavoimat itselleen. Siis ne taikavoimat, joita hänellä ei siis ollut."

"Mutta miksi ihmeessä? Mitä hän hyötyy Corleonien suvun taikavoimilla?" Molly kysyi, ja näin Felixin tuijottavan minua ilmeettömänä. Mahtoi olla outoa istua vieressä, kun kaksi naista keskustelivat taikavoimista ja muusta sellaisesta kuin kaupassa käymisestä.

"Etkö käsitä? Hän haluaa teidän taikavoimanne, koska haluaa olla maailman mahtavin maagikko. Hän on valmis tappamaan sen eteen", selitin. "Hänellä on pakkomielle. Corleonet ovat hänen ensimmäinen kohteensa, koska olette voimakkain maagikkosuku, olette lähinnä maagikkojen kuninkaallisia. Sen jälkeen hän olisi siirtynyt ranskalaisiin, sitten saksalaisiin, ties vaikka espanjalaisiin!"

Molly katseli minua kiinnostuneena, mietiskeli sanojani. "Mitä hän on suunnitellut Coltrairea varten?" hän kysyi, odottaen vastaustani.

"Hän aikoo murtautua sisälle, ja tappaa ylijumalat. Hänellä on kuitenkin huolenaihe; on olemassa viideskin ylijumala, nainen nimeltään Zafrina, joka päätti jättää palatsin. Sinä varmaan tiedätkin hänestä. Hän haluaa houkutella tämän esille, hän suunnittelee taistelua", selitin.

"Vai aikoo hän murtautua Coltraireen", Molly sanoi ja naurahti. "Sen minä tahtoisin nähdä, hän ei ikinä pääse Anjan ja Irenen ohi. Äitini kertoi minulle joskus kauan sitten, että sinne on lähes mahdoton murtautua."

"Miksi sinä muuten kerrot meille veljesi suunnitelmista?" Felix kysyi epäluuloisena.

"Koska minä olen kurkkuani myöten täynnä veljeni hulluja, murhanhimoisia suunnitelmia. Kuninkuus on tehnyt hänestä hullun, ja hänen vaimonsa - Clarissa - on vain ruokkinut hänen hulluuttaan. En tahdo olla osallisena siinä. Ja voitte olla varmoja, että jos tulee taistelu, niin minä vaihdan puolta, taistelen häntä vastaan", sanoin vihaisena. No, ymmärsin Felixin reaktion, hän oli huolissaan avovaimonsa puolesta.

"Minä näytän teille, mitä tarkoitan..."

Molly henkäisi, kun näki minun muuttuvan taikavoimaiseksi itsekseni. "Tältä minä yleensä näytän", sanoin. Kaulakoruni tuntui kuumalta ihoani vasten ja se sädehti.

 

"Näytän teille jotain", sanoin, ja loihdin esille valkoisen valopallon. Keskityin valmiina näyttämään heille sen, mikä varmasti auttaisi heitä.

"Andreas!" kuulin Mollyn henkäisevän.

"Clarissa!"

"He ovat ranskalaisen maagikkosuvun johtajia, Fleur ja Corinne", selitin.

"Tuo on se nainen minkä näin vuosia sitten yhdessä kahvilassa!" Molly huudahti.

Lopetin tapahtumien ja henkilöiden näyttämisen, ja muutin itseni normaaleihin vaatteisiini, ihmisten vaatteisiin.

"No?" kysyin. "Miltä vaikutti?" Näin Mollyn ja Felixin vaihtavan huolestuneita katseita. Näyttämäni asiat kertoivat kuitenkin paljon enemmän Mollylle kuin Felixille, mitä oli tapahtumassa.

"Andreas taitaa olla tosissaan, eikä Clarissakaan näyttänyt erityisen katuvalta. Hän selvästikin nauttii olostaan", Molly puuskahti. "Mutta olenko oikeassa, jos sanon, että olet saanut ranskalaiset maagikot puolellemme?"

"Täysin oikeassa", sanoin, ja ilahtunut hymy tanssi huulillani. Molly oli ymmärtänyt, mitä yritin kertoa hänelle. Hän tiesi, että kannatti olla varuillaan. "Nähdään taas joskus", virnistin, ja käännyin kannoillani.

Juoksin yhä avoimesta ulko-ovesta ulos, minun täytyi päästä takaisin Katrineholmiin siltä varalta, jos Andreas oli suunnitellut jotain, mistä pitäisi ilmoittaa eteenpäin, että osaisivat varautua.

Felix

"Mitä ajattelet?" kysyin Mollylta huolissani, kun se ruotsalainen nainen oli lähtenyt. En tiennyt, kuinka avovaimoni suhtautuisi asiaan. Nauraisiko hän katketakseen, vai olisiko hän syvästi järkyttynyt?

"Ajattelen, että Charlotte teki kauniisti, kun tuli varoittamaan meitä. Ja tosiaankin uskon häntä, kun hän sanoi haluavansa auttaa meitä", Molly vastasi.

"Minäkin taidan uskoa häntä, vaikken tiedäkään kovin paljon maagikoista", sanoin. "Mutta toisaalta, mitä vähemmän tiedän sen parempi. Murehtisin vain turhaan turvallisuutesi puolesta."

"Siirrytään nyt kuitenkin iloisempiin asioihin", sanoin hurmaavimmalla äänelläni, ja kiedoin käteni Mollyn hartioiden ympärille.

"Siirrytään vain, ei kannata murehtia tulevaa", hän sanoi viisaasti, ja virnisti ilkikurisesti.

"Milloinkas meidän hääpäivämme on, kultaseni?" kysyin. Molly näytti hetken pohtivalta, kunnes hänen kasvonsa kirkastuivat.

"Miten olisi syyskuussa?" Molly ehdotti.

"Syyskuu sopii hyvin", sanoin ja painoimme otsamme yhteen.

 

Noin. Kirjoitin tätä putkeen neljä tuntia, ja olisi mukavaa saada jotain kommenttia, että oliko tämä nyt sitten toivottu loppuratkaisu. :D Ensi osasta en kerrokaan mitään, ainakaan vielä. ;)