Täällä ollaan uuden osan kanssa! Edellisen osan kommenteissa oli aivan ihanaa tavaraa, kiitokset niistä! :) Vastailin myös ladattavien kysymyksiin, joten kurkkailkaapas tuonne 'kysytyt ladatut' -listaan, linkki löytyy tietenkin tuolta vierestä. Sinne voi myös esittää kysymyksiä edellisten osien ladattavista tai vaikka etusivulla pyörivien Macie Hope Addisonin ja kumppaneiden ladatuista! (Jep, vink vink.) Toivon, että tämäkin osa saa kommentteja ja loppupäässä alkaa jo tapahtua SEKÄ seuraavassa osassa on varsinainen jymypaukku ja kukaan, ei siis kukaan, pysty arvaamaan tapahtumaa. Toki niitä arvauksia saa esittää, mutta tokkopa kukaan arvaa oikein. :D Niin, ja tässä osassa sitten hypitään reilusti vuosissa eteenpäin, koska seuraavaan osaan lapset pitää saada tietyn ikäisiksi. ;)

Osan kappale:
Jesse Spencer - Molly Smiles
Avaa uuteen välilehteen. :)

"Mitä isin pikku kolmivuotias tomaatti tietää, mitä?"  Roger leperteli Mollylle. Kolmen elinvuotensa aikana Mollysta on tullut isin pikku prinsessa ja nauttii asemastaan.

"Ei ole tomaatti vaan prinsessa." Molly ja Alec ovat oppineet lausumaan ärrän jo varhain, eikä asiaan varmaankaan vaikuta heidän äitinsä tausta, eihän?

"Niin tietenkin, isin pikku prinsessahan sinä pikku söpöliini olet", Roger naurahti ja laski Mollyn hellävaroen lattialle. Molly hymyili Rogerille leveästi ja hänestä näki, että hänen pienet aivonsa jo raksuttivat seuraavan pyynnön parissa.

"Isi, lausu minulle taas runo, jooko?" Molly tosiaankin tiesi kuinka vetää oikeista narusta.

Samaan aikaan Clarissa kaitsi Alecia, kun taas minä olin ostosreissulla. "Kuka on tädin pikku söpöläinen, kuka?" Juu, selvästi tärähtäneitä molemmat. Ei kai tämä vain kulje suvussa?

"Minä olen!" Alec huudahti ja päästi ilmoille iloisen naurun.

"No niinpä oletkin, Alec!" Clarissa nosti kättään ja heilutteli sitä Alecin edessä. "Tiedätkö, Alec. Äitisi tulee kohta ostoksilta, ja sitten sinä saat ruokaa."

"Maitoo, Alec tahtoo maitoo", hän huokaisi, painoi pienet silmänsä kiinni ja nojasi tätiinsä. Clarissa hymyili onnellisesti. Hänestä oli ihanaa olla täti.

"Nyt sinä pieni hurmuri pääset lattialle, kun täti menee nyt siivoamaan, jookos?" Clarissa laski Alecin varovasti kovalle puulattialle.

"Täti siivoaa?" Alec ihmetteli suuresti.

~ ~ ~

Palattuani ostosreissulta kävelin suoraan Alecin luokse. "No heipä hei, hurmuri. Missäs Clarissa-täti, Molly ja Roger ovat?" Silittelin poikani hiuksia hellästi. Ne olivat ruskeat, kuten isänsäkin. Kummatkin lapsistani olivat perineet Rogerin hiukset, mutta myös minun silmäni. Oikeastaan Alecilla ne olivat alusta lähtien, Mollylle ne ilmestyivät, kun hän täytti kolme. Se tarkoitti, että heillä on erittäin todennäköisesti joitakin voimia.

"Clarissa-täti siivoaa, Molly-sisko ja isi ovat päiväunilla", Alec selitti iloisesti.

Vein Alecin syöttötuolinsa luokse ja laskin hänet siihen. "Nyt on ruoka-aika, kultapieni."

"Hyvä, Alecilla on jo nälkä", pikkuinen tunnusti ja heitti minulle leveän hymyn.

Annoin Alecille tuttipullon, ja tämä tarttui siihen ahnaasti. "Namimaitoa", hän sanoi ja alkoi juoda. Pienet kädet puristuivat tiukasti vihreän tuttipullon ympärille. Maito on Alecin lempijuoma vieläkin, eikä hän muuta suostu edes kokeilemaan.

Samaan aikaan Roger ja Molly olivat palanneet päiväunilta. "Nyt lausutaan se loru minkä tahdoit, prinsessa", Roger sanoi.

Roger oli syventynyt lorun lausumiseen, kunnes hän kuuli Mollyn sanovan: "Molly ei tahdo lausua lorua. Molly muutti mielensä."

"No hyvä on, prinsessa", Roger sanoi säyseästi ja läpsäytti kätensä yhteen niin, että Molly kikatti.

~ ~ ~

Kahdeksalta illalla nostin Mollyn leikkimästä tarkoituksenani viedä hänet nukkumaan. Nostin tytön syliini ja lähdin kipuamaan kovia puurappusia pitkin yläkertaan.

Vaihtaessani yöpukua Mollyn päälle Clarissa oli aikeissa ottaa Alecin syliinsä ja viedä tämän nukkumaan. "Tulehan tädin syliin kultapieni, nyt mennään nukkumaan."

Juuri kun Clarissa oli saanut otteen Alecista, tämän koskettaessa hänen olkapäitään kuului 'ZÄP'. "AU!" Clarissa huudahti ja hypähti taaksepäin. Alec tömähti istualleen kovalle puulattialle, mutta onneksi hän ei ollut kuin 10 senttiä ilmassa.

"Mikä tädille tuli?" Alec ihmetteli.

Clarissa nousi pystyyn. "Alec, sinä annoit minulle sähköiskun!" Clarissaa hymyilytti, sillä pojan villapaita oli varmaankin sähköistynyt.

Sitten hän tajusi yhden asian. Sähköisku ei tullut Alecin paidasta vaan tämän käsistä! Alecin täytyi olla perinyt jonkinlaisia voimia äidin sukujuurien kautta. "Chantal!"

Kuulin Clarissan huudon ja juoksin alakertaan. Kenkäni kopisivat puurappusissa ja metallinen aita tuntui kylmältä käsieni alla. Kylmät väreet kiirivät selkäpiitäni pitkin. Oliko Alecille sattunut jotain? Pitkältä tuntuneen ajan kuluttua jalkani tavoittivat alakerran vakaan puulattian ja lähdin hölkkäämään ääntä kohti. "Clarissa? Mitä on tapahtunut?" Olin huolissani, myös hieman peloissani, ja se kuului äänestäni.

Pysähdyin Clarissan eteen ja tarkastellessani häntä hän tuntui olevan tohkeissaan jostain. "Chantal", hän sanoi, "sain Alecilta sähköiskun! Minusta tuntuu, että hän on perinyt suvustasi taipumuksen taikavoimiin." Tuijotin parasta ystävääni sanattomana. Tämänkö takia olin juossut portaat alas ja luullut, että jotain kauheaa on tapahtunut?

"Minä jo aivan luulin, että Alec on kuolemaisillaan tai jotain vastaavaa! Kuulostit niin hätääntyneeltä!" sanoin Clarissalle.

"Anteeksi, Chantal. Minä vain en ollut varautunut tällaiseen ja ajattelin, että sinun olisi erittäin tärkeää tietää asiasta", hän vastasi anteeksipyytävästi.

Nostin Alecin syliini ja katsoin häntä tarkasti. "Vai että äidin pikku Alec on perinyt isoisän taidot? Tiedätkös, isoisäni osasi näpäyttää toisia energialla, joka tuli hänen käsistään. Coltrairessa ei tunneta sähköä, mutta isoisä hallitsi energiavirrat. Täällä tämä energia on sitten vain nimeltään sähkö." Alec kuunteli tarkkaavaisesti selitystäni.

"Mutta missä ukki on?" Alec oli takertunut tuohon yhteen pienenpieneen sanaan. "Jos minulla on ukin voimat, niin miksi ukki ei ole täällä?" Sitten hän näytti hoksaavan jotain. "Mutta entäpä jos ukki on siellä Col... Col... no siellä paikassa?" Alec nauroi omalle havainnolleen.

"Oletpa sinä terävä!" huudahdin. "Nyt on kuitenkin pienten Alec-nimisten poikien nukkumaanmenoaika."

~~~
Viiden vuoden kuluttua.

Katselin ympärilleni iloisena. Tunsin kylmän mustekalakorun kaulassani, mutta se ei haitannut. Olinhan luvannut Zafrinalle kantaa sitä mukanani ja antaa sen sitten aina seuraavalle perijälle. Kaksoset olivat jo kahdeksanvuotiaita, eikä vielä ollut tarve päättää tulevaa perijää, mutta silti ajatukseni askartelivat perijän valinnan kimpussa. Molemmat olivat perineet minun silmäni, mutta en ollut vieläkään keksinyt Mollyn taikavoimia. En kerta kaikkiaan käsittänyt, mikseivät ne olleet jo tulleet. Molemmat olivat myös perineet sukuni partaveitsenterävän älyn.

Roger onnitteli Mollya kympin todistuksesta halaamalla. "Onneksi olkoon, prinsessa." Molly oli yhä isin prinsessa, vaikka olikin jo kahdeksan, melkein yhdeksän.

"Tanssitaan, isi!" Molly vaati. Roger tarttui tytärtään käsistä ja Molly nosti jalkansa Rogerin jalkojen päälle. He alkoivat tanssia vauhdikasta tanssia ja molemmilla oli hauskaa. Kun Molly kyllästyi tanssimiseen, hän laski jalkansa vakaalle kivilattialle.

Hieman myöhemmin samana iltana Alec marssi Mollyn eteen. "Molly, minä haluan kokeilla yhtä juttua. Seiso paikoillasi niin se ei tunnu miltään." Alec työnsi etusormeaan lähemmäs ja lähemmäs Mollyn rintaa ja sormen ympärillä alkoi hehkua yhä laajemmalla alueella sininen valo.

Kuuluu taas kovaääninen 'ZÄP'. "AU! Alec, sinähän sanoit että se ei satu!" Molly oli hädissään ja hänen kasvonsa olivat kauhistuneet.

"Huijasin! Eikö olekin kivaa, Molly, että meillä on äidin silmät, mutta vain minulla on voimat?" Alec naurahti itsetyytyväisenä.

Alecin takana kuului korkojen kovaääninen kopina ja Mollyn yhä sätkyessä Clarissa ilmestyi olohuoneesta. "Alec Corleone, mitä sinä oikein teet?" Alecin nauru loppui yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Hän nielaisi kovaan ääneen ja kääntyi tätiinsä päin. Hän tiesi olevansa pulassa.

"Kuulinko minä oikein? Annoitko sinä siskollesi sähköiskun?" Clarissan katse korvensi Alecia. Hän tiesi, että jos joutui hankaluuksiin, ei kannattanut vastata teoistaan Clarissalle.

"Se oli leikkiä, Clarissa-täti", Alec purnasi vastaan.

"Vai että leikkiä, niinkö?" Myös Molly kiinnostui kuulemaan mitä tädillä oli sanottavana. "Onko se sinusta leikkiä, että annat sähköiskun sisarellesi? Siihenhän voi kuolla!"

"Eipä näytä olevan kuollut", Alec totesi kuivasti. "Tuossahan se seisoo ja katsoo sinun huitomistasi."

"On tämä sinun veljesi kyllä hankala tapaus", Clarissa sanoi Mollylle, joka nyökytteli päätään osoittaen olevansa samaa mieltä. "Mitähän minä..."

Clarissan lause jäi kesken, koska hän oli juuri muistanut erään asian. Asian, jonka hän oli kuullut eräältä vaaleahiuksiselta mieheltä baarissa muutama kuukausi sitten. Clarissalla oli tehtävä, mutta hän ei jaksanut keskittyä siihen. "Mihinkäs minä jäinkään..." hän sanoi hajamielisesti. "Aivan, Alec pyytää nyt kauniisti Mollylta anteeksi, eikö vain?"

Molly oli valmiina halaamaan veljeään ja Alec näytti alistuneen kohtaloonsa. Hän kuitenkin hymyili urheasti ja oli selvästikin halukas halaamaan sisartaan. "Anteeksi, Molly", Alec katui tekoaan.

"Saat anteeksi, pösilö", Molly sanoi ja halasi veljeään lämpimästi. Alec hivuttautui pikkuhiljaa irti siskonsa kuristavasta otteesta.

"Itse olet pösilö, siskopieni."

~ ~ ~
Kahden viikon kuluttua.

"Clarissa-täti, minkä ihmeen takia äiti ja isi eivät ole kotona? Heräsin äsken, mutta ei ne olleet kotona." Alec ihmetteli äitinsä ja isänsä yhtäkkistä lähtöä. Clarissa katsoi veljenpoikaansa uteliaana. Eikö hänelle kerrottu, missä Chantal ja Roger olivat?

"Chantal ja Roger ovat Ranskassa. Isäsi sai taas jonkinlaisen tehtävän, johon tarvitaan alansa parasta asianajajaa, ja äitisi halusi lähteä mukaan. Minä hoidan teitä sen aikaa."

Molly meni istumaan sohvalle ja veti tätinsä mukanaan. Kuului pehmeä tömähdys, kun he istahtivat pehmeälle, upottavalle sohvalle. "Alec, isin täytyy varmaan puolustaa jotain mafiosoa. Eikös niitä ole Ranskassa? Niin ja kuitenkin..."

Mollyn puhe kuului enää hiljaisena surinana Clarissan korvissa, kun tämä keskittyi siihen baari-iltaan muutaman kuukauden takaa. Vaaleahiuksinen mies oli vaikuttanut ensin mukavalta, mutta sitten... Hän ei ollut kertonut tämän tapaamisesta Chantalille ja Rogerille, koska tunsi, että hänen täytyisi käsitellä asia ylhäisessä yksinäisyydessään. Hän ei sotkisi siihen muita.

Clarissa havahtui ajatuksistaan, kun kuuli kaksosten loittonevien askelten äänet. Hän kuuli takaoven kolahtavan ja sen jälkeen vaimeita naurunkiljahduksia. Hän nousi huokaisten ylös ja lähti katsomaan, mitä Molly ja Alec oikein puuhasivat pihalla.

~ ~ ~
Kahden ja puolen vuoden kuluttua.

"Äiti, siis saanko minä todella pikkusiskon tai pikkuveljen?" Molly kysyi tohkeissaan ja tuijotti pyöristynyttä vatsaani. Häntä kiehtoi ajatus pikkusisaresta, Alec ei ollut aivan yhtä innoissaan.

"Kyllä, kyllä sinä saat", vastasin hymyillen.

"No, saanko minä sitten päättää pikkusisaren nimen? Jos se on tyttö, hän voisi olla Rachelle, mutta jos se on poika, nimi voisi olla... Nico."

Ihmettelin tyttäreni kiinnostusta hänen tulevaan pikkusisarukseensa. Toisaalta ymmärsin sen. Mollylla ei ole kuin kaksoisveli, hänellä ei ikinä ole ollut pikkusisarusta, jota hoitaa. Yksitoistavuotiaana Molly oli ikäisekseen hyvin älykäs ja kypsä, joten totta kai häntä kiinnostaa tuleva pikkusisarus ja hänen hoitamisensa.

~ ~ ~
Kolmen vuoden kuluttua.

"Onko Rachellesta mukavaa, kun sisko hoitaa, onko?" Neljätoistavuotias Molly piti Rachellea sylissään ja leperteli tälle. Molly oli aina osallistunut innoissaan pikkusiskonsa hoitoon ja hänet uskalsi jo jättää lapsenvahdiksi, jos muut lähtivät jonnekin. Molly huolehti pikkusiskostaan, vaikka muut olisivat olleetkin kotona. Se sopi minulle mainiosti, sain keskittyä muihin asioihin.

"Olet sinä kyllä oikea pikku enkeli. Siksi minä sinusta pidänkin", Molly sanoi ja hymyili pikkusisarelleen. Myös Rachelle oli perinyt Rogerin hiustenvärin, mutta myös hänen silmänsä.

"Sisko on mukava. Rachelle haluaa leikkiä, lennätä minua!" Rachelle jokelsi ja kikatti. Tytön kikatuksen yli kantautui puhelimen vaativa pirinä.

"Äiti! Vastaa puhelimeen! Minä leikin Rachellen kanssa!"

Kävelin puhelimen luokse ja kuuntelin, kun pirinä muuttui aina vain vaativammaksi. Katsoin näytöltä soittajan numeroa, mutta sitä ei ollut. Siinä luki vain 'tuntematon numero'.

Ojensin kättäni puhelinta kohti ja tartuin luuriin. Pirinä lakkasi heti, ja tiesin, että soittaja odotti linjalla vastaustani.

Nostin kuulokkeen korvalleni. Luurista kuului tuttu ääni. "No mutta hei, Chantal. Mitäpä sinne Glazewoodiin kuuluu?"

"Sinäkö taas!?" se sama häirikkö oli jostain saanut käsiinsä uuden numeroni. Hän ei ollut soittanut puheluitaan viiteentoista vuoteen, ja olin jo alkanut tuudittautua turvallisuuden tunteeseen. Ei olisi pitänyt.

"Kyllä, minähän se täällä. Rakas uhkailijasi. Oli muuten hemmetin vaikeaa löytää uusi numerosi, koska joku nimeltä mainitsematon Chantal oli mennyt vaihtamaan sukunimensä. Onneksi löysin sitten lastesi nimet, tai oikeastaan Mollyn nimen ja osasin siitä sitten yhdistää hänet sinuun. Miksi muuten Mollyn sukunimi on Corleone, mutta sinä olet Ray?"

"Ehkä siksi, että sain Mollyn ennen kuin menin naimisiin. Niin yksinkertaista se on", vastasin. Minua nauratti se, kuinka uhkailija eksyi aina aiheestaan puheluidensa aikana.

"No se selittää kaiken. Toisaalta minä kyllä nautinkin kunnon saalistamisesta. Mutta, niin, asiaan. Mikähän se minun asiani nyt olikaan... Aivan! Minä vielä saan teidän voimanne, usko pois. Ja arvaapa mitä! Seuraavassa postissa tulee jotain, mikä todistaa minun tietävän missä asutte", uhkailija pääsi vihdoin asiaan.

"Jahas. No sehän on mukava tietää. Hyvää päivänjatkoa vaan sinullekin", sanoin ja lopetin puhelun.

Vai että sellaista. Olisihan se pitänyt arvata, että uhkailija löytää meidät lopulta. Minua huoletti vain se, että mitä seuraavassa postissa tulee. Pitää lähteä itse hakemaan posti ja kieltää lapsia menemästä postilaatikon lähelle.

"Alec", sanoin pojalle, joka istui ruskealla sohvalla, "huomenna tulee vaarallinen lähetys koskien minun työtäni. Älkää menkö siskosi ja Rachellen kanssa lähellekään postilaatikkoa. Sitä ei tiedä, räjähtääkö se, ennen kuin sen pääsee määränpäähänsä. Ajattelin vain varmistaa asian." Alec nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi.

Olin hämmentynyt ja surullinen. Molly oli lähtenyt käymään jossain, ja kaappasin yksinään leikkivän Rachellen syliini ja halasin häntä tiukasti. "Onko äiti surullinen?" Rachelle kysyi.

"Äiti, anna Rachelle minulle. Hänen pitäisi lähteä päiväunille." Molly oli ilmestynyt jostain taakseni ja Rachelle katsoi häntä suurin silmin.

En päästänyt Rachellea vielä pois sylistäni. Hänen pienet kätensä kurkottivat kaulakoruani kohti ja minä mietin vain puhelua. Suupieleni kaartuivat hymyyn, kun tartuin ajatukseen, että tapaisin tämä uhkailijan viimein. Se parhaiten nauraa joka viimeksi nauraa.

 

Noin. Se osa oli sitten siinä. Niitä arvauksia saa esittää seuraavaa osaa koskien, mutta, kuten yllä jo mainitsin, tuskin kukaa arvaa tapahtumia oikein. Kirjoitin muuten eilen seitsemännen osan lopullisen juonikaavion loppuun ja aloitin jo kahdeksatta osaa. Minulla on sukupolvien tapahtumat mietittynä jo suunnilleen... Viidennen sukupolven loppuun ja kuudennen sukupolven alkuun asti. Odottakaamme sitten seuraavaa osaa. Kommenttia saa laittaa. ;)